Työt pulkassa ja ranskan opiskelua edessä

Miten kevyeltä olo voikaan tuntua, kun sain lopultakin etätyöt tehtyä. 100 sivua tuli kirjoitettua, ja nyt niihin ei tarvi enää palata tänä kesänä. Periaatteessa olo on sellainen, mistä kovin usein unelmoin - voin tehdä mitä huvittaa vapaa-aikanani. Enää ei ole liiemmin velvoitteita, jotka rajoittaisivat vaikkapa intoa piirtää, maalata , lukea tai vaikka kiertää lisää Brysselin keskustaa.

Tänään illalla tosin olin sen verran ahkera, että päätin valmistautua huomista ranskan kurssia varten oikein toden teolla. Katselin elokuvan Pingviinien matka, La marche de l'emperor. Dvd:n kielivalikosta valitsin tietenkin alkuperäisen ranskankielisen ääniraidan, jotta saisin hyödyllistä sanastoa päähäni, sekä tietenkin ihan vain harjoitusta kuunteluun. Elokuva on koskettava ja visuaalisesti upea dokumentti pingviinien elämän kulusta, satojen kilometrien taivalluksesta ja karusta antarktiksen talvesta koettelemuksineen. Huomenna olisi tarkoitus pitää vaivainen viiden minuutin esitelmöinti valitsemastaan elokuvasta, joten minä kerron tästä Oscar-voittajasta. Kirjoittaminen on kankeaa, ja sanat eivät meinaa löytyä, mutta eiköhän sitä saa taas jotain puhutuksi.

Brysseliläisen sunnuntaishoppailijan paratiisi

Sunnuntai on Brysselissä siitä tylsä päivä, että kaupat eivät ole auki. Ainoastaan muutamat pienet kioskit, nightshopit, ovat avoinna, ja niistä tunnetusti saa vain pientä purtavaa. Yksi vaihtoehto tekemisenpuutteeseen on kiertää vaikka museoita, mutta kesäsunnuntaipäivien pelastaja on Clemenceaun metroaseman vieressä olevat jättimäiset markkinat. Ja nämä eivät ole mitkään limppumarkkinat - yhtään suomalaisia, omalla tavallaan tunnelmallisia maalaismarkkinoita väheksymättä - vaan markkinat, joilta oikeasti löytää ostettavaa. Tai ainakin minä ja Heini löysimme. Laadusta ei voi tietenkään aina tietää, mutta niissä tapauksissa, kun huomaa maksavansa puolet vähemmän tismalleen samasta tuotteesta, jollaisia näin eräässä ostoskeskuksen vaateliikkeessä, ei paljon tarvinnut miettiä ostaako, vai eikö ostaa.


Omaan laukkuuni sujahtivat paita, vyö ja kolmet mukavat nilkkasukat. Tarpeellista ja ihan vähän tarpeetonta, mutta kun ostokset yhteensä kustansivat 8 euroa, ei tarvitse liiemmin tunnontuskia potea. :D

Centre Belge de la Bande Dessinée

Lauantaina oli koko päivä aikaa tehdä mitä huvitti, joten lähdin käymään Belgian sarjakuvataiteen keskuksessa, Centre Belge de la Bande Dessinée:ssa.


Sisäänpääsymaksu oli hirvittävät 7,5 euroa aikuiselta, mikä on aika kova pääsylippuhinta mielestäni museon kaltaiseen paikkaan. Kierroksen alussa oli esitelty sarjakuvan tekemistä yleensä - infoa, jota en kokenut kauhean tarpeelliseksi lukea, sillä onhan noihin sarjakuviin tullut tutustuttua siinä mielessä aiemminkin. Keskityin sen sijaan tekniikoiden esittelyyn, joka tuntui tarpeellisemmalta ja mielenkiintoisemmalta.


Seuraavana oli vuorossa vaihtuva kokoelma sarjakuvapiirtäjien orginaalitöitä, joiden parissa vietin varmaan lähemmäs tunnin, sillä tarkastelin töitä melko huolellisesti. Tutkin papereita, välineiden käyttöä ja ruutujakoja. Huomasin, ettei eurooppalainen sarjakuva ole aina niin kaavoihin kangistunutta kuin tunnutaan kuvittelevan. Toki strippisarjakuvat ovat oma lajinsa. Oli hauska huomata, kuinka monipuolisia töitä oli esillä. Etenkin värilliset alkuperäisversiot olivat kiinnostavia. Havahduttavin asia oli kuitenkin originaalejen koko. Vaikka usein julkaisukoko voi olla niinkin pientä kuin A5 luokkaa, osa sarjakuvista oli tehty jopa A2-koossa! Ei ihme jos itse tuskailee esimerkiksi sivellintussin kanssa, kun eihän sillä nyt hirvittävän pikkutarkkaa jälkeä saa vaikka olisi kuinka pieni sivellin. Mutta niin - jos tajuaisi käytää hieman suurempaa paperia, voisi tehdä vaikka mitä ihmeitä. (Ehkä.) A3-kokokin olisi jo aika hyvä parannus puolta pienempään A4:ään verrattuna. Nyt kun tiedän, että koululla on sellainenkin "ihme" kuin A3-skanneri, voisin jopa harkita jotain hauskaa väkertämistä syksymmällän (kevään lannistava ja aivan naurettava huhu siitä, että koulullamme ei olisi A3-skanneria, ei onneksi pitänyt paikkaansa). Toisaalta, niinpä sitä tulee harkittua kaikenlaisten projektejen aloittamista, ja harvoin saa mitään aikaiseksi. Tämänkin kesän urotyöt ovat siltä saralta vielä valitettavasti saavuttamatta.


Keskuksen toinen kerros oli omistettukin sitten belgialaisten kuuluisimpien sarjakuvataiteilijoiden esittelyille. Seiniltä löytyivät tietenkin mm. Hergé, Jijé, Peyo ja Roba. Lisäksi tällä hetkellä meneillään oli Smurffien 50-vuotis näyttely, joka oli rakennettu melko hauskasti.

Kyseisessä Smurffi-näyttelyssä oli mielestäni nostettu hieman turhanpäiväisiä asioita esille - itse kun olisin tietenkin kaivannut taas enemmän orginaaleja, työvaiheiden kuvausta ja esimerkiksi enemmän Peyon omia kommentteja sarjakuvan luomisesta. Näyttely oli silti ihan avartava, sillä häpeäkseni täytyy tunnustaa, että en aiemmin edes tiennyt Smurffien olevan belgiasta kotoisin. :D


Ylin kerros 3-kerroksisesta rakennuksesta oli varattu modernille sarjakuvataiteelle. Koko sarjakuvataiteen keskuksessa oli sen verran paljon keirrettävää, luettavaa ja nähtävää, että siellä olisi voinut viettää aikaa tunti tolkulla. Aloinkin olla viimeisessä kerroksessa jo sen verran nälkäinen ja väsynyt, että sivuutin aika monta lukemisosiota ja katselin lähinnä erilaisia sarjakuvatyylejä, joita siellä esiteltiin. Katsoessani lähtöhetkellä kelloa, tajusin viettäneeni keskuksessa lähemmäs 3 tuntia. Vielä jäi näkemättä maailman suurin sarjakuvakirjasto, mutta sinne on onneksi ilmainen pääsy, joten käyn siellä joku toinen kerta. Muutenkin, jos olisi tajunnut tankata itsensä täyteen ruokaa, olisi keskuksessa saanut helposti kulutettua varmaan vielä pari tuntia lisää. Sen verran paljon oli luettavaa ja esittelytekstejä.

Kiertelin vielä hetken kaupungilla, kävin syömään pikkukuppilassa voileivän ja lähdin sitten Hankariin, jossa olin luvannut tavata Heinin. Kävimme kaupassa ostamassa vähän ruokatarvikkeita ja menimme sitten tänne kotiin tekemään yhdessä ruokaa. Olin nimittäin kysynyt, jos Heini haluaisi tulla katsomaan leffaa, kun kerran Tuijalla ja Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Teimme kinkkupiirakan ja salaatin, joista tuli oikein mukava iltaruoka. Katsoimme Volver-leffan, joka oli ihan ok ja omiin korviini ennen kaikkea kivan kuuloinen, sillä espanja on jotenkin niin lämmin kieli.

Illalla nyhjötin pääkivun kanssa keittiössä tietokoneella ja mietin, että ensi kesän haluan viettää kokonaan Micken kanssa. Täällä on ollut tavattoman kivaa, mutta välillä on kotiin ikävä. Viime kesänkin jouduimme olemaan erillämme, kun Micke oli Hangossa töissä. Sitten tajusin, että taitaapa jäädä sittenkin yhteinen kesä taas välistä, sillä minähän olen luultavimmin Japanissa silloin. Välillä vuosi poissa tuntuu tukalalta ajatukselta, välillä en ole ihan varma, voisiko parempaa tilaisuutta ollakaan. Hankalan ristiriitaista.

Rappioitunut ranska herää eloon

Aamu meni tuttuun tapaan Neean kanssa puistoillessa, keinuessa ja kärräillessä. Ainut erityinen eroavaisuus löytyi säästä, joka oli hyvin epä-brysselimäiseen tapaan yltynyt vallan helteiseksi. Takki lensi kärryyn Neean yltä aika nopeasti, ja itse hikoilin jopa t-paidassa.

Iltapäivällä oli sitten aika lähteä jälleen sivistämään ja karaisemaan itseään kielikurssille. Olin toiveikas, sillä olin saanut rohkaisevia sanoja eri tahoilta ja lisäksi yllättänyt itseni nappaamalla ranskan kirjat käteen. Jonkinlainen opiskelukärpäsen purema on kai sattunut tulemaan huomaamatta. Verbien kertailu ja muutaman ranskan kirjan kappaleen lukeminen verestivät muistia kummasti.

Tunnin alussa paikalla olivat jälleen tunnetusti ahkerat japanilaiset, sekä minä. Opettajan jälkeen saapui yksi espanjalainen, sekä etelä-amerikkalaiset kumppanimme. Ihme juttu, mutta muita ei tänään tullut paikalle. En oikein ymmärrä moista käyttäytymistä, kun kurssi kestää kuitenkin vain kolme viikkoa, yhteensä 6 vaivaista kertaa, ja tämä lyhyt lysti on vielä kustannettu omasta pussista! No, ehkä he olivat sairaita...

Ehdin jälleen juttelemaan ennen tunnin alkua vierustoverini kanssa, joka oli tällä kerralla japanilainen Sachiko, sillä päätin vaihtaa istumapaikkaa edellisen kerran paahteisesta ikkunanvieruspaikasta. Puhetaitomme on melko samanlaisella tasolla, joen hänen kanssaan keskustelu oli suhteellisen helppoa. Koska olin varautunut tällä kerralla hieman paremmin, tiesin mitä on odotettavissa ja kenties myös koska rippeet ranskantaidostani olivat heränneet väkinäisesti eloon, tämän kerran keskustelut menivät jo paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla - tai ainakin uskalsin avata suuni muulloinkin kuin silloin, kun minulta ei suoraan kysytty jotain.

Alussa keskustelut sivusivat edellisen päivän tapahtumia, jolloin imperfekti ja passé composé olivat sopuisan sekamelskaisesti käytössä. Opettaja ei kuitenkaan onneksi latista puheintoa pieniin kielioppivirheisiin - tärkeintä on saada asia sanotuksi ja tulla ymmärretyksi. Kun olimme kaikki kertoneet eilisen huimista tapahtumista (minun kohdallani siivoamisesta, ruoanlaitosta, työnteosta ja tietokoneella istumisesta) , siirryimme lukemaan artikkelia, josta sitten keskustelimme. Seuraavaksi kerraksi saimme tehtäväksi valmistautua pitämään pieni puheenvuoro valitsemastamme elokuvasta. Pitänee katsoa viikonloppuna jokin hyvä ja helposti kuvailtava leffa, jota kukaan muu ei tunne. Silloin voin puhua pahimmassa tapauksessa mitä tahansa, eikä kukaan tiedä vahingosta. ^o^'' Varsinainen vätys..

Kurssin jälkeen juttelimme Sachikon kanssa ennen metroon menoa, ja osoittautui että menimme molemmat Herman-Debrouxin metrolinjalla. Niinpä jatkoimme juttelua metroasemalla ja metrossakin. Sachiko pyysi sähköpostiosoitettanikin, kun kuuli, että olen menossa (mahdollisesti) Tokioon ensi keväänä opiskelemaan. Hän itse on palaamassa kotiseudulleen samaiseen kaupunkiin myös tulevana keväänä. Mainiota.

Illalla vietimme aikaa tänään tänne lentäneiden Tuijan siskon, eli serkkuni, ja hänen miehensä kanssa. Kävelimme puistossa, kävimme terassilla ja pelailimme Trivial Pursuitia kuka mitäkin juoden ja sipsejä napostellen. Oli hauskaa.

Ja ai niin tietenkin: naisten joukkue voitti. ^_ ~ Heh heh.

Kielikurssi alkoi!

Eilen oli ensimmäinen kielikurssikerta. Tällä hetkellä jännitän ja intoilen huomista iltapäivää, jolloin on taas kurssi, ja mahdollisuus puhua ranskaa sydämensä kyllyydestä. Olin ilmoittautunut siis kesäkurssille, joka on keskustelukurssi - tarkoituksenani petrata ranskankielen puhetaitoani ja kaivella muistin perukoilta lukiossa ja yläasteella oppimaani nykyisin lähes unohtunutta kieltä. Jännittäminen on aivan oikeutettua, sillä en ole koskaan aiemmin puhunut ranskaa käytännössä, mitä nyt täällä tietenkin tilannut kahvilassa jotain suuhunpantavaa.

Ryhmäämme oli ilmoittautunut 12 ihmistä, mutta ensimmäisellä kerralla paikalla oli ainakin vain yhdeksän oppijaa. Minun lisäkseni joukossa oli espanjankielisiä opiskelijoita Uruguaysta, Venezuelasta, Columbiasta ja Espanjasta. Espanjankielisten lisäksi joukossa oli kaksi japanilaista, joiden kanssa toivon saavani lopultakin tilaisuuden harjoittaa myös japaninkielen alkeitani. Brysselissä on paljon japanilaisia, ihan kotikulmillanikin, mutta harvemmin sitä ventovieraiden kanssa kehtaa mennä juttelemaan tuosta vain.

Matkatessani kurssille metrolla, olin aivan hermona. En tiennyt yhtään mitä odottaa, ja lähtötasokin oli mitattu netissä tehtävällä kirjallisella testillä, joka ei kyllä anna minkäänlaista kuvaa olemattomasta puhetaidostani. Kirjallisesti pärjään ranskalla paljon paremmin kuin suullisesti. Pelkäsinkin, että minut on sijoitettu ryhmään, joka on aivan liian vaikea tasoltaan. No, kun löysin lopulta oikean luokan samoiltuani Alliance Francaisen koulutustiloissa, rentouduin hieman. Olin ensimmäisten paikalle saapuvien joukossa, ja muutkin tuntuivat hieman jännittyneiltä. En siis ollut yksin hermoilujeni kanssa. Istuuduin Uruguaysta kotoisin olevan naisen viereen, ja juttelimme hieman, ennen kuin opettaja saapui luokkaan. Opettaja oli hyvin avoin ja hauskan oloinen mies. Hän ryhtyi heti juttelemaan tuttavallisesti ja ilman turhia muodollisuuksia lähellään istuneiden japanilaisnaisten kanssa heidän kotimaastaan, ja tutun puheenaiheen myötä jännitykseni raukesi. Kahdenkeskinen keskustelu uruguaylaisen naisen kanssa oli omalta osaltaan laskenut kynnystä puhua, joten tunsin oloni melko kotoisaksi ja mukavasi, ennen kuin parituntinen kurssikerta pääsi kunnolla edes vauhtiin. Valitettavasti myöhemmin sain kyllä myös huomata, että jännitys palasi, kun koko ryhmä alkoi olla koossa ja keskustelua kuunteli useampi korvapari. Silloin pitää yrittää puhua sujuvammin ja nopeammin, koska muutkin odottavat puheenvuoroaan, ja pitää yrittää ottaa kontaktia kaikkiin, jolloin käsillä viestiminenkään ei oikein vie viestiä paremmin perille. Toivonkin, että jatkossa meillä olisi joskus esimerkiksi juttelemista pareittain. Silloin minunlaiseni on ainakin paljon helpompaa pitää pää kasassa. Toisaalta, tämä oli vasta ensimmäinen kerta. Viime keväisillä ruotsintunneillakin sai huomata, että kurssin loppua kohti rapistunut kielitaitoni kaivautui taas esiin jostain mielen sopukoista. Ehkä niin käy ranskankin kanssa?

Monikulttuurisessa ympäristössä on hauskaa, mutta myös tavattoman vaativaa opiskella. Koska kaikki opetus annetaan ranskaksi, etenkin välillä kielioppitermit tuottavat hieman vaikeuksia. Suomessahan kaikki kielioppi on tietenkin opetettu suomeksi, ja vaikka adjektiivi- ja verbi-sanasto kuulostaakin melko samalta ranskaksi, kaikki termit eivät todellakaan ole yhteneväisiä. Tunsin itseni siis jokseenkin taukiksi välillä, kun takellellen, mutta itsevarmasti ranskaa solkanneet espanjalaiset ymmärsivät tietenkin oman kielensä kanssa hyvin samankaltaiset termit heti kättelyssä.

Kurssi oli ensimmäiseltä kerralta antoisa, mutta tunsin olevani ehkä hieman liian ujo puhuessani. Kotona illalla mietin, miten olisin voinut asiat sanoa, mitä olisin voinut tehdä toisin ja mitenkäs jokin kielen koukero nyt menikään. Itsekseen miettiessä kaikki tuntui helpolta - makasin pitkään valveilla sängyssä ja mietin, miksi ryhmässä jännitän puhetta niin, että unohdan kaikki helpotkin ilmaukset, hankalammasta sanastosta puhumattakaan. Haluaisin puhua, haluaisin harjoitella, mutta menen helposti lukkoon, kun unohdan sanat. Ranskan kanssa en osaa käyttää kiertoteitä siten kuin esimerkiksi englannin kanssa, jossa tuntuu aina olevan olemassa jokin toinen tapa sanoa asia. Huomenna nähdään, miten homma etenee.

Belgian kansallispäivä 21.8.

Maanantaina 21.8. vietettiin Belgian kansallispäivää. Se oli vapaapäivä suurimmalle osalle belgialaisista. Itse tein aamupäivän töitä, ja lähdin iltapäiväki katselemaan hulinaa kaupungille. 15.30 oli kuninkaan määrä saapua sotajoukkojen ja turvamiehien saattelemana linnalleen, ja sitähän piti mennä katsomaan. Hyppäsin metroon ja ehdin juuri satuman kaupalla ennen kolmea Parcin metroasemalle, joka suljettiin juhallisuuksien vuoksi kello 15. Jo metro oli täynnä ihmisiä, metroasemalla heitä oli vielä enemmän, ja kun pääsin ulos, näin vain vellovat ihmismassat ympärilläni. Se siitä sopivan aikaisesta saapumisesta paikalle ennen kuin suurin osa on ennättänyt varata parhaat paikat. No, eipä sillä, tämän kokoinen ihminen tuskin helposti saisi pidettyä itseään edes turva-aidan tutumassa, kun ihmisiä oli niin paljon. Puristin laukkuani kuin mielipuoli, sillä mikä olisi parempi tilaisuus taskuvarkaalle, kuin tuhansien ihmisten toisiaan vasten tungeksiva lauma?

Pääsin kuin pääsinkin kuitenkin lopulta näkemään vilahduksen kuninkaasta ja kuningattaresta, sekä muista hovin herroista ja rouvista tummissa turvakaartin ympäröimissä autoissaan. En tiennyt, että belgian kuningas on niin vanha körmy - ilmeisesti olin mielessäni kuvitellut näkeväni jonkun Prinssi Williamin kaksoisolennon. ^o^ Hänen majesteettinsa saapumisen jälkeen vuorossa oli sotilasparaati, jossa esittäytyivät varmaankin kaikki mahdolliset Belgian armeijan joukot - oli akuankkapukuisia merisotilaita, ilmavoimien miehiä hauskoissa hatuissaan, mielin määrin upeita ratsujoukkoja (joiden nykyisestä tarpeellisuudesta en ole aivan varma..), oli panssariautoa ja jos jonkin moista hienoa herraa käsi sotilaallisessa tervehdyksessä. Soittokunta soitti ihmismassojen iloksi ainakin kansallislaulun ja luultavasti jotain muita belgialaisia sotilaallisia marssilauluja. Pään yläpuolelta lensi hävittäjiä, helikoptereita, pari Brussels-Airlinesin koneiden näköisiä jumbojettiä (?!) ja ties mitä suihkareita. Ihmisten ihailu aseita, hävittäjiä ja muita vastaavia sotavempeleita kohtaan on jotenkin hyvin ristiriitaista - samalla kun me ihailemme taivaalla näytöslennolla kiitäviä hävittäjiä, jossain toisessa maailman kolkassa ihmiset pelkäävät kuollakseen moista näkyä.


Tungos kadunvarsilla alkoi vähitellen ahdistaa ja alkoi tulla kylmä. Ilma oli nimittäin Belgian kansallispäivän kunniaksi erittäin brysselimäinen, eli pilvinen pienellä tihkusateella maustettuna. Maan kansalaisten omasta asenteesta säätä kohtaan virkkoi eräs vieressäni seissyt mies pilvien hieman vaalennuttua ja sateen lakattua osuvasti : "Täällähän tuli loppujen lopuksi hyvä ilma." Siinä vaiheessa, kun minusta alkoi tuntua, että näytös rupesi toistamaan itseään yhä uusien täysin toisiaan muistuttavien maastopukuisten sotajoukkojen marssiessa ohi, päätin, että nyt on ilmaisen museokierroksen vuoro. Hauska piirre Belgian kansallispäivässä olikin se, että museot olivat auki ilmaiseksi (vaikka oli maanantai, yleinen museoiden vapaapäivä), ja myös muutamiin erityispaikkoihin, kuten parlamenttiin ja kuninkaan palatsiin oli vapaa pääsy. Muulloin useisiin noista rakennuksista ei päässyt ollenkaan.

Jouduin kiertämään minusta katsoen käytännössä toisella puolella tietä sijainneelle Kuvataidemuseolle varmaan reilun kilometrin kauempaa, koska tiet olivat poikki paraatin takia. Juuri kun olin päässyt taidemuseon eteen, huomasin viereisen, varsin pramean näköisen rakennuksen rautaportissa ilmoituksen, että portit ovat tänään auki yleisölle kello 17 saakka. Pihalla jonotti paljon ihmisiä, joten päätin liittyä jonon jatkeeksi. Yritin tarkastella kartasta, minne olin päätynyt, ja näytti kovasti, että olin aivan kuninkaan linnan vieressä tai yhteydessä olevassa parlamentin osassa, jonka nimi on 'La Cour des comptes', eli tilintarkastustuomioistuin. Kyseinen laitos hoitaa valtion tilejä ja ilmeisesti jotain muita raha-asioita. Jonottaneet ihmiset jaettiin ryhmiin, jota johti opas. Oppaat puhuivat harmikseni tai onnekseni - miten sen nyt ottaa - vain ranskaa, joten tuli käytyä todellisessa kielikylvyssä. Paljon meni ohi, oikeastaan suurin osa, sillä sanasto oli jotain aivan hepreaa. Perusasiat kuitenkin ymmärsin, ja koska mies lähinnä esitteli rakennuksen taideteoksia ja aikoinaan ylimystön hankkimia arvoesineitä, kuten seinävaatteita, mielenkiinto pysyi yllä. Rakennuksessa ei valitettavasti saanut ottaa kuvia, joten todistusaineistoa ei ole, mutta varsin mahtipontiset tilat olivat kyseessä. Kattomaalauksia, freskoja, upeita huonekaluja ja hienoa arkkitehtuuria. Kannatti jonottaa.


Yllätyksellisen suunnitelmanvaihdokseni takia Kuvataidemuse oli ehtinyt jo sulkeutua siinä vaiheessa kun kävelin ulos La Cour des compesin porteista. Soitin Heinille, aupair-kaverilleni, joka oli myös keskustassa yhdessä vierailulle tulleen poikaystävänsä kanssa. Sovimme näkevämme Grand Placella, ja menevämme syömään lopultakin Brysselin kuuluisia vohveleita, joita meistä kukaan ei ollut vielä onnistunut suuhunsa laittamaan. Ja olivathan ne makoisia. Päällykset sai valita itse pitkästä listasta, jossa oli mm. sulaa suklaata, siirappeja, kermaa ja marjoja. Alla kuva itse valitsemastani kombinaatiosta: brysselinvohveli kermavaahdolla ja mansikoilla. Komeuden hinta oli leivonnaisen suureen kokoon nähden melko siedettävä, vaikkakaan ei todellakaan halpa: noin 6 euroa. Kadulta olisi varmaan saanut halvemmalla kuin pienestä ravintolasta, josta omat herkkumme ostimme.

Loppuviikko Luxemburgissa

Isäntäperheeni oli lähdössä viikonloppuna tuttavaperheen kanssa reissuun Luxemburgiin. Olin tietysti innolla lähdössä mukaan, kun tilaisuutta tarjottiin. Pääsisin näkemään uuden naapurimaan ja käymään paikoissa, joissa en ole koskaan käynyt. Kuka sellaisesta kieltäytyisi?

Lähdimme liikkeelle lauantai-aamuna suuntana pieni maatila lähellä Luxemburgin ja Belgian rajaa. Lähestyessämme Itä-Belgiaa alkoi maastokin muuttua ja maisemat olivat todella komeita. Olimme Ardenneilla, Belgian entisellä vuoristoseudulla, joka nykyään muistuttaa korkeuseroiltaan ehkä Lapin tuntureita. Maatilaa lähestyessämme ajelimme useiden pikkukylien läpi kauniita Ardennien kukkuloilla metsän siimeksessä kiemurtelevia teitä pitkin. Tuntui todella kuin olisi toisessa maassa, sillä niin erilaista metsä täällä on Suomeen verrattuna. Vanhat lehtimetsät ovat niin upeita!


Maatilalla pysähdyimme syömään eväitä ja katselemaan lasten (ja minun) riemuksi bambeja. Muutama kana, kukko, aasi ja lehmiäkin löytyi, mutta ne eivät olleet kovin eksoottisia maaseudulla kasvaneelle. Bambit olivat suloisia, ja joukossa oli pari poikastakin. Niitä sai syöttää maissilla, ja sekös vasta oli lapsien mielestä hauskaa, sillä bambit rynnivät kaikki aidan reunaan kurottelemaan päitään meitä kohti.


Paljon odotettua pidemmäksi venähtäneen eväs- ja kahvitaukomme jälkeen lähdimme ajamaan sitten Luxemburgia kohti. Reitin varrella osoittautui, että navigaattoreihin ei aivan aina kannata luottaa - löysimme itsemme mutaiseksi muuttuneelta metsäautotieltä. Siinä vaiheessa onneksi tajusimme palata takaisin. Lopulta olimme kuitenkin tukevasti Luxemburgin valtion puolella. Seurava etappimme oli Villeroy & Bochin tehtaanmyymälä, joka oli oikeastaan ainut reissun ennalta päätetty määränpää. Siellä vierähti aikaa posliineja ja lasitavaraa ihastellessa, eikä sieltä aivan tyhjin käsin lähdetykään. Itse en tosin ostellut mitään, vaan yritin lähinnä viihdyttää kärryissään istuneita pikkulapsia, jotta aikuiset saiva rauhassa ostaa yllätystombolansa (yllätyslaatiko, jonka sisältö on hintaansa paljon arvokkaampi).


Villeroy & Bochin jälkeen vuorossa oli sitten itse Luxemburgin kaupunki. Kaupunki osoittautui siistiksi, uuden ja vanhan rakennuskannan sekoittamaksi kivaksi kokonaisuudeksi, jota halkoi syvä rotko. Rotko oli vehmas ja vihreä puistoalue, ja se kyllä vaikutti suuresti kaupungin ilmeeseen. Kävelimme jonkin aikaa keskustassa, kävimme syömässä ja näimme mm. suurherttuan palatsin sekä kaupungintalon ja monia tunnistamattomia patsaita ja muita paikkoja.


Luxemburgin kaupungista ajelimme läheiseen Echternachin kylään, jossa vietimme illan ja yövyimme lauantai-sunnuntai-välisen yön. Echternach oli erittäin kaunis ja idyllinen pieni kylä, jossa vallitsi kliseisesti pysähtynyt tunnelma. Mutta totta se on - kylä oli kuin jostain elokuvakulisseista. Hotellimme oli kiva, pikkuruinen kolmen tähden Le Postillon, joka sijaitsi aivan kylän keskustassa. Minä, Janne, Tuija ja Neea nukuimme ylimmässä kerroksessa, josta oli kaunis näkymä kylän taustalla kohoavaan metsäiseen vuoreen. Pari kerrosta alempana nukkui tuttavaperhe.


Kylästä löytyi kaunis vanhan luostarin paikalla sijaitseva luultavimmin katolinen kirkko ja kuulemma jossain piti olla myös ihan tämän ajan pyhimys, mitä se ikinä tarkoittikaan. Illalla kävimme vuoroissa syömässä, sillä jonkun piti aina olla vahtimassa lasten unta.

Yö sujui rattoisasti, ja seuraavana päivänä kiertelimme vielä hieman kylässä ja kävimme leikkikentällä. Kurkistin myös varovasti kirkkoon, sillä ovi oli auki. En mennyt kuitenkaan aivan sisälle asti, sillä ovelta näin, että sunnuntain messu oli jo ehtinyt alkaa. Olisi kyllä sinänsä mielenkiintoista käydä myös katsastamassa katolista jumalanpalvelusta, jonne näkyi menevät joukko ihka oikeita nunniakin. Oma kokemuspiiri kun kuitenkin rajoittuu kristillisten jumalanpalvelusten suhteen ainoastaa luterilaisiin käytänteisiin. Ortodoksien ristiäisiä olen ollut katsomassa, mutta tavalliset kirkonmenot ovat jääneet näkemättä silläkin saralla.

Echternachista ajelimme Saksan ja Luxemburgin rajajoen vartta vuorotellen molempien maiden puolella kohti pientä luxemburgilaista Viandenin kylää, jossa sijaitsi Château de Vianden, Viandenin linna. Linna oli komea 1000-1400-lukujen aikana rakennettu keskiaikainen pytinki, restauroitu entiseen loistoonsa 1977 vuodesta lähtien. Loistelias linna olikin. Vähän toisenlainen kuin suomalaiset linnat, vaikka niissäkin riittää katselemista. Keski-Euroopan linnat vain ovat niitä todellisia satulinnoja, siitä ei pääse mihinkään.


Söimme linnapihalla eväät, kiersimme linnan sisäpihat ja ulkomuurit, minä käväisin myös viinikellarissa. Näkemistä riitti ja muutamiin huoneisiin oli myös tehty jäljennökset keskiaikaisista huoneista tarve-esineineen kaikkineen. Sain myös mainiota valokuvamateriaalia piirroksiani varten.

Viandenista ajelimme Saksan Bittburgin kautta kotiin Brysseliin. Oli kiva nähdä Saksalaistakin kaupunkia ja maaseutua. Keski-Euroopassa vilja oli jo melein kypsää ja taustalla humisivat laajat tuulipuistot. Harmittaa, että Suomessa tuulivoiman käyttö on niin vähäistä, vaikka rannikolla varmaan tuulta löytyisi. Saksassa homma osattiin - kaikki korkeat paikat tuntuivat olevan tuulivoimaloita pullollaan. Siipirataat vain vilahtelivat horisontissa.


Viikonlopun reissu oli todella antoisa ja mukava. Tuli nähtyä paljon, jopa kaksi ihan uutukaista maatakin, ja ajokilometrejäkin kertyi kuulemma kuutisen sataa! Vaikka autossa istumista siis oli paljon, reissu ei todellakaan tuntunut samalta kuin ajomatka Helsingistä Pohjanmaalle. Ikkunan takana oli koko ajan upeita maisemia ja etenkin Echternachista Viandeniin pikkuteitä ajettaessa upeat louhitut kalliot keskellä jylhää metsää olivat unohtumaton näky. Suosittelen vastaavaa Belgian, Luxemburgin ja Saksan pikkuteitä risteävää reissua muillekin, ja etenkin luonnosta, sekä vaikkapa patikoinnista tai pyöräilystä kiinnostuneille - matkan varrella oli nimittäin lukemattomia mahtavan näköisiä kinttupolkuja, joita kelpaisi tepastella vaativammankin vaeltajan.

Torstai-ilta aupair-seurassa

Taru, aupair, johon olen täällä tutustunut lähti puolen vuoden Bryssel-elämän jälkeen viime perjantaina takaisin Suomeen. Niinpä hän oli kutsunut torstaina koolle tuntemansa aupairit, sekä yhden muun suomalaisen tytön, joka on täällä töissä. Menimme pieneen baariin, Roi des Belgesiin ihan Brysselin keskustaan, vain kiven heiton päähän De Bruckerèn metroasemalta. Join herkullista tuoreista hedelmistä tehtyä mango-mansikkamehua ja juttelin muiden suomalaisten kanssa pari tuntia, kunnes kello alkoi lähennellä yhtätoista. Tuossa ajassa ehdin tutustua lähinnä Heiniin, kolleegaani, eli kesäaupairiin, joka on täällä Brysselissä tismalleen siihen saakka kuin minäkin, eli elokuun loppuun. Sovimme, että nähtäisiin vielä uudemman kerran. Hän vaikutti varsin mukavalta ja samanhenkiseltä kanssani ainakin niissä asioissa, joista tuli puhe, joten tulemme varmaan hyvin juttuun. :) Melkein kaikki muut tapaamani tytöt ovat lähdössä jo aivan pian takaisin Suomeen, joten valitettavasti heitä tuskin ehtii nähdä.


Öinen Bryssel oli oikein kaunis. Vanhat rakennukset saivat uuden ilmeen punertavien katuvalojen loisteessa, ja sateenjäljiltä kadut kiilsivät ja heijstelivat hienosti yön elämää. Kotimatkalla päätin kuitenkin, että vaikka yöelämä valoineen onkin hauskaa katseltavaa, en enää halua tulla iltamyöhällä metroasemalta yksin kotiin. Metrossa minulla oli onneksi seuraa, mutta Beaulieun metroasemalta yksin kotiin käveleminen ei ole kovin kiehtovaa. Se on suoraan sanottuna aika pelottavaa. Etenkin kun katuvalot sattuivat olemaan pois päältä (tai sitten niitä ei ole ollenkaan - päivällä tuollaiseen ei kiinnitä huomiota) juuri sillä tiellä, jota minun piti kävellä kolmasosa matkastani metroasemalta kotiin. Kävelytien keskellä kasvavat puut, tien reunaan pysäköidyt autot ja miljoona pimeää nurkkausta ja pusikkoa eivät liioin lisää turvallisuuden tunnetta. Järkevämpää kai lienisi ottaa taksi, mutta kyseinen kyyti taas ei viehätä budjettimatkailijaa. Ensi kerralla sitten taksilla - tai ehkä parempi on vain liikkua ennen iltakymmentä. Se kun on suositeltu raja, jolloin naisten ei kannata yksin enää liikkua ulkosalla Brysselissä. :P

Inspiraatiota ja ajatuksia belgialaisilta kuvittajilta

Kävin eilen iltapäivällä Auderghemin laitamilla Rouge-Cloîtrella, eli Punaisella luostarilla. 1300-luvulta peräisin olevaa luostaria ympäröi kaunis Soignesin lehto. Luostaria lähestyttäessä maisemat vaihtuivatkin yhtäkkiä pikkukaupungista satumetsään. Vihreät puiden lehvästöt peittivät taivaan näkymättömiin ja tunnelma oli kuin lastenkirjasta. Kapea, kivetty tie vei lopulta lammen rannalla sijaitsevalle vanhalle luostarille. Mikä olisikaan sopivampi miljöö lastenkirjojen kuvitusten näyttelylle, jota olin menossa katsomaan paikassa sijaitsevaan taidekeskuksen.


Olin bongannut näyttelyn julisteen kaupungilta apteekin ovesta viikkoa aikaisemmin, ja toissapäivänä näin mainoksen myös erään kahvilan kulmilla. Koska aihe luonnollisesti kiinnosti jo opintojenikin puolesta, päätin käydä katsomassa, mitä kymmenellä belgialaisella taiteilijalla oli annettavanaan. Kahden euron opiskelijan sisäänpääsylippu osoitti lopulta arvonsa, sillä näyttely oli erittäin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea inspiroiva!

Kuvittajien tyylilajit olivat tietenkin toisistaan poikkeavat, vaikka useimmilla käytössä olivat olleet ainakin jossakin määrin akvarellit. Parhaiten mieleeni jäivät Anne-Catherine De Boelin, Quentin Grébanin ja Geneviève Castermanin näyttelytyöt, jotka kaikki herättivät minussa suunnatonta intoa alkaa piirtämään, maalaamaan, kuvittamaan... Originelleja ihastellessa saattoi tutkia, miten kyseiset työt oli tehty ja millaisia välineitä ja työjärjestyksiä mahdollisesti oli käytetty.

Quentin Grébanin työt olivat hyvin perinteisiä lyijykynäpiirroksen varaan maalattuja akvarelleja, mutta niiden laatu, värit ja elävät hahmot olivatkin sitten vähän kauempana perinteisyydestä. En ole usein nähnyt nimittäin yhtä taitavaa akvarellin käyttöä. Toivoisin, että osaisin itsekin pitäytyä yhtä yksinkertaistetussa ja toisaalta yksityiskohtaisessa ilmaisussa. Akvarelleissa oma sudenkuoppani on joka ikinen kerta se, että en osaa lopettaa ajoissa - sudenkuoppa, josta on päästävä yli, sillä omissa silmissäni akvarellien herkkyys ja upeus on useimmiten juuri muutamalla maaluskerroksella aikaan saatu vaikutelma.

Geneviève Castermanin tekniikasta en päässyt oikein selville, vaikka kuinka yritin lukea oheistekstejä näyttelytöiden vireltä ja tiirailla kuvia senttimetrien päästä. Sarjakuvamaisen pikkutarkat harmaasävykuvat jättivät epäuskoisen mielikuvan - miten ihmeessä ne on tehty? Ainut vaihtoehto tuntui oleva tietokonesävytys, sillä sen verran tarkkaa jälkeä Castermanin käsi näytti saaneen aikaan. Myöhemmin googlailujeni ja ranskankielen käännösyritysteni perusteella näyttäisi siltä, että Casterman on käyttänyt ilmeisesti etsausta tai litografiaa, tai ainakin jonkin sortin taidegrafiikkamenetelmää kyseisissä töissään (la gravure).

Eniten minuun vaikuttivat näyttelyssä kuitenkin Anne-Catherine De Boelin työt, jotka olivat erittäin avartavia teknillisesti. Tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, millaiset mahdollisuudet kollaasitekniikka voi antaa, jos sitä osaa käyttää oikein. Olen aina vähätellyt tai oikeastaan inhonnut kollaasitöitä. Syynä on ehkä se, että esimerkiksi peruskoulussa materiaalit ovat aina olleet jotain aikakauslehtien rippeitä, joista on pitänyt leikellä palasia ja yhdistellä jotain tavoitteetonta. Vasta nyt tajusin, että materiaalithan voivat tosiaan olla omien töiden osia, laadukkaita, erilaisia papereita ja tekstuureja. De Boel oli leikannut maalauksistaan hahmoja, yhdistänyt niitä maalaamiinsa taustoihin ja erilaisista papereista leikeltyihin kuvioihin ja lopulta jatkanut maalaamista tai tehnyt kuviin erilaisia efektejä erilaisin maalaus- ja piirustustekniikoin. Havahduin siihen, miten erilaisin tavoin kuvia voikaan tehdä. Into tehdä uutta ja erilaista sai taas sysäyksen.

Yhtä aikaa, yhä uudemman kerran saan myös huomata ikäväkseni sen, että peruskoulu on aikoinaan useassa suhteessa latistanut kokeilunhaluani eri välineitä kohtaan. Nykyisin asiat ovat toki toisin, mutta ennen lukiota en koskaan voinut kuvitellakaan pitäväni esimerkiksi akvarelleilla maalaamisesta; ala-asteen huonoilla kopiopapereilla se oli yhtä sotkemista. Huonot materiaalit ja ennen kaikkea innostamattomat aihepiirit tuntuvat olleen pääsyy, miksi koulun kuvataideopetus alkoi kasvaessani tuntua yhä tympeämmältä. Koulussa aiheet kun olivat mitä olivat - syksyllä lehtiä, jouluna kynttilöitä, pääsiäisenä tipuja ja sitä rataa. Turhan mielikuvituksetonta ja tylsää. Ensimmäisillä luokilla tämä on vielä jotenkin sulatettavissa, mutta jos sama jatkuu läpi peruskoulun, jossakin on muutoksensijaa. Toki joukossa on ollut niitä parempiakin hetkiä - esimerkiksi ala-asteella eräs kuvaamataidonopettaja on jättänyt minuun pysyvästi ilon ulkona piirtämistä ja havainnointia kohtaan. Tästäkin voi kuitenkin huomata, että kyseinen opettaja oli aivan omaa luokkaansa, oikeasti innostunut siitä mitä hän opetti ja piti siitä mitä teki. Ymmärtäähän sen, että peruskoulun oppitunneilta ei voi odottaa liikoja, kun lapsiotos kuitenkin on laidasta laitaan: joukossa on häiriköt, besserwisserit ja kaikkea mahdollista siltä väliltä. Myös budjetti tulee varmasti vastaan nopeasti. Jotenkin kuitenkin toivoisin, että kuvataidetunnit opettaisivat enemmän piirtämisen iloa, erilaisten tekniikoiden hauskuutta ja mielikuvituksen käyttöä, kuin sitä, että osaa vahaväreillä värittää koko A3-paperin täysin tukkoon väriä. Huonomman numeron kun saa, jos näkyy vähänkään valkoista paperia. (?!) Sitäpaitsi siinähän kuluu värejäkin aivan tuhottomasti - samalla rahalla olisi voinut sitäpaitsi edes kerran vuodessa maalata kunnolliselle akvarellipaperille, jota olisi voinut pestä, hinkata ja maalata kerros kerrokselta uudelleen ilman että se kuluu puhki ennen kuin ehtii edes aloittaa. ^_~ En tarkoita, että huippuvälineet olisivat kaikki kaikessa, vaan pikemminkin, että hommaan pitäisi saada hieman erilainen asenne. Tonttuaihe kerran vuodessa on lapsille varmasti mieluisa, mutta marraskuusta tammikuun alkuun tahkotut jouluaiheet alkavat tuntua enemmän lapsien aliarvioimiselta kuin hauskoilta aihevalinnoilta. Muistan myös, miten koko luokassa oli intoa ja iloa varmaan koko vuoden edestä silloin, kun oli vuorossa "vapaa aihe". Joidenkin mielestä tämä ehkä tarkoittaisi opettajan laiskuutta, mutta tosiaalta se voi olla myös yritystä pois rajoista ja pakosta. Muistan, kuinka ne ärhäkkäimmätkin pikkupojat jaksoivat tehdä pikkutarkkoja, upeita sotasuunnitelmia tai merirosvon aarrekarttoja paperilleen. Ihastelin joskus, kuinka pikkuveljeni, joka nykyäänkin on sitä mieltä, ettei osaa piirtää mitään, piirsi pienintä yksityiskohtaa myöden ansalabyrinttejä keittiön pöydän ääressä. Niissä kuvissa oli aina mukana tarina ja rutkasti ajatusta. Ei sellaisia koskaan piirretty koulutunneilla. Jotenkin tuntuu, että aina ei ole annettu tilaa jokaisen lapsen omanlaiselle luovuudelle, vaikka kuvataidetuntien luulisi olevan juuri sitä varten. Toisaalta, voihan olla, että joku toinen saman luokan pulpetissa istunut muistelee lämmöllä peruskoulun kuvataidetunteja. Tulkintoja on aina yhtä monta kuin tulkitsijoitakin, ja kyllähän ne vahavärit kuitenkin aina matematiikan voittivat. ^_^''

Taidenäyttely oli joka tapauksessa siis varsin onnitunut käyntikode. Ajattelemisen aihetta, opettavaista tarkastelua ja inspiraatiota. Kahden euron väärti. ^_~

Brysseliläisilläkin koirilla on tarpeensa, mutta...

Kävimme eilen taas suomalaisäitien ja -lasten kanssa yhdessä ulkoilemassa. Nuo ovat toki melko helppoja päiviä työni kannalta, sillä Neea tietenkin viihtyy ulkona paljon paremmin kuin sisällä ja tekemistä riittää, kun muita lapsia on ympärillä. Pyrin pitämään Neealle seuraa ja kirmaamaan hänen peräänsä jos hän sattuu keksimään jotain hassua, kuten lähteä juoksemaan metsään yksikseen, jotta Tuija voisi rauhassa rentoutua ystäviensä seurassa. Meillä oli tällä kertaa picnic, vaikka sää muuttuikin aurinkoisesta ikävän kalseaksi ja pilviseksi.


Suuntasimme picnicille siis Parc de Woluween, joka on todella iso, metsän ympäröimä puisto meitä lähellä. Kävely ja kärryjen työntely teki hyvää, askeleitakin kertyi koko reissulta melkein 9000. Woluwen puisto oli kaunis ja rauhallinen paikka. Jättimäiset lehtipuut ympäröivät vehreitä, laajoja nurmialueita. Hieman pidemmällä olisi ollut myös lampia ja pieniä vesialueita. Ajattelin käydä kuvailemassa puiston toisessa päässä joku toinen kerta vaikka itsekseni.


Ainut ikävä puoli puistossa olivat irti pidetyt koirat, tai pikemminkin ajattelemattomat koiranomistajat. Yksi koira meni syömään lähistöllä retkeilleen lapsiryhmän eväät, eikä koiran omistaja tehnyt oikeastaan mitään tilanteessa. Eräs äiti sanoi, että samainen koira oli edellisellä kerralla tullut heidänkin ruokailua häiritsemään, eikä lähtenyt hätistelyistä huolimatta. Omistaja ei vaivautunut pyytämään edes anteeksi. Toinen koira vei tällä kerralla meidän seurueemme lapselta pallon - se syöksyi pallon luo jostain sadan metrin päästä silmän räpäyksessä, eikä meinannut millään totella karjuvaa emäntäänsä. Lopulta emäntä haki koiransa takaisin ja huitaisi tätä äkeissään talutusremmillä. Naisen seurassa ollut mies otti koiralta pallon ja nosti sen käsissään korkealle. Koirahan tästä innostui ja pomppi kohti miehen käsiä naisen yhä kiljuessa vieressä. Lopulta nainen sai koiran kiinni hihnan, mutta pallosta innostunut koira kiskaisi itsensä irti varomattoman emäntänsä hyppysistä. Ja kohta se oli taas palon kimpussa. Lopulta karjuva nainen kiskoi koiraa väen vängällä pois pallon luota, jotta mies saattoi palauttaa sen meille. Katsoimme kauhulla, heittääkö meis pallon luoksemme - siitähän se koira olisi hulluksi tullut ja varmasti kiskaissut itsensä irti kömpelön naisen pitämästä hihnasta. Onneksemme mies toi pallon rauhallisesti pahoitellen luoksemme ja poistui kiljuvan naisen ja haukkuvan nelijalkaisen säestyksellä puistosta.

Koirankakkoja oli myös siellä täällä nurmikentillä - Brysselin koiranpitoa hieman katseltuaan Suomessa arkipäiväistyneet koirankakkapussit tuntuvat lottovoitolta. Ei täälläkään koirien jätöksiä nyt aivan kauheasti tien varsilla näy, mutta sen sijaan koiranulkoiluttajat käyttävät koiriaan asioilla mitä kummallisimmissa paikoissa! Typerin paikka jonka keksin, on esimerkiksi pieni, aidattu lasten keinu- ja kiipeilytelinealue, jonka portissa erikseen vielä on koira-kieltomerkki. Vieressä olisi kaiken kukkuraksi koirapuisto! Mutta ehei, tietenkin juuri sinne lapsille tarkoitettuihin hiekkoihin suoraan liukumäen viereen pitää käydä sitä koiraa pissittämässä. Onpa kiva, kun saa olla koko ajan katsomassa, minne varomaton lapsi jalkansa laskee. Hassu seikka sen sijaan on katukuvassa hyvin harvakseltaan näkyvät pienet nurkkaukset, joissa on reunustettu hiekkainen pläntti jossa koira voi käydä tarpeillaan. En osaa koiraa omistamattomana kylläkään sanoa, kuinka käytännöllinen tällainen paikkaa on. Ehkä tietyssä kaupunkinaapurustossa kerta toisensa jälkeen lenkillä käytettävä koira oppii tekemään tarpeensa tuttuun kivetettyyn kakkanurkkaan. Sen verran vastenmielisen näköinen (ja hajuinen) se nurkkaus kuitenkin oli, ja sen verran epäilyttävältä olisin näytänyt, jos olisin siitä kuvan ottanut, että jätin tällä kertaa kameran laukkuuni. Ehkä journalistiset haluni ylittävät turhan kainostelun joku päivä. ^_~

Typografian tarkastelua ja haaveilua Brysselin taidegalleriakierroksista

Tänään oli ensimmäinen lastenvahtikeikka jonkun muun kuin Neean vahtina. Homma sujui sutjakkaasti, etenkin kun pikkumies posotti unilla melkein puolet siitä ajasta, jonka olin hänen vahtinaan. Muutenkin ennestään puistoreissuilta tuttu lapsi oli helppo ja mukava vahdittava.

Luinpa siinä sitten päiväunien päättymistä odotellessani suomalaista naistenlehteä, uusinta Olivian numeroa. Kansi näytti kivalta, mutta täytyy sanoa, että en pidä yhtään kyseisen lehden typografiasta, enkä liiemmin taitosta muutenkaan. Mietin, mikä minua siinä niin kauheasti häiritsi, ja päädyin huomaamaan, että useimmiten jutuissa oli kätetty kahta eri antiikvafonttia - antiikva sekä otsikossa että leipätekstifonttina. Se, että leipätekstinä oli renessanssiantiikva ja otsikkona jokin Bodonin tyyppinen erittäin kontrastinen uusklassinen antiikva ei sopinut minun silmääni sitten millään. Toisaalta, meille on kyllä typografian tunneilla koulussa toisteltu ehkä sata kertaa, että kahta eri antiikvaa, tai kahta eri groteskifonttia ei kannata käyttää yhdessä, jollei todella tiedä mitä tekee. Joko minut on siis aivopesty uskomaan tämä väite, tai sitten jossain muualla on haukattu liian suuri pala.

Päivä oli kaikenkaikkiaan kiva ja aurinkoinen, joten oli mukava kävellä tästä pari kilometria tuonne "työpaikkaan". Takaisin tullessa kävin ostamaan itselleni heiman naposteltavaa, ja tulipa tehtyä pieni lenkki samalla. Se teki hyvää suurimmaksi osaksi sisällä vietetyn viimeviikon jälkeen.

Olen rehkinyt useina iltoin lähiaikoina etätöideni parissa. Kyseiset työt tulee tomittaa suomeen elokuun alkuun mennessä, johon on pari viikkoa jäljellä. Senpä takia en ole tässä liiemmin ehtinyt tai jaksanut iltaisin lähteä omille teilleni. Nyt olen kuitenkin löytänyt muutamia kiinnostavia kohteita, ja tajusin, että jos otan kartan seuraavalla kerralla mukaan, voivat omat extempore-seikkailuni keskustassakin päätyä hieman paremmin tuloksin kuin aiemmin. Viime kerralla kun lähdin kävelemään huvikseni johonkin epämääräiseen suuntaan ajatellen, että löytäisin jotain mielenkiintoista, en löytänyt edes seuraavaa metroasemaa, joten piti kääntyä takaisin. Tänään tarkistin kartasta, ja olin lähtenyt kyllä ihan kuuseen päin, enkä minnekään Brysselin puiston suuntaan, niin kuin aluksi olin suunnitellut.

Vielä ehdottomia käyntikohteita on jäljellä useita. Suunnittelen käyväni Jardin Botanique:ssa, upean näköisessä puutarhassa ihan keskustassa. Samoin tässä lähellä, aiemmin mainitsemassani jättimäisessä, kauniissa metsässä on luostari, joka on myös näkemisen arvoinen. Luostarin yhteydessä on taidegalleria, ja näin tänää mainoksen, jossa kerrottiin, että siellä on 10 belgialaisen lastenkirjankuvittajan taidenäyttely. Julisteen esittelytyö näytti hauskalta, joten päätin, että siellä pitää ainkin käydä sivistämässä itseään, sekä keräämässä ideoita ja inspiraatiota omiin töihin.

Muutenkin haluaisin kiertää gallerioita ja taidemuseoita. Luulen, että voisimme tehdä jonkinlaisen rundin ainakin suurimpiin taidemuseoihin äitini kanssa, jahka hän tulee tänne visiitille heinäkuun lopussa. En kyllä tiedä kuinka paljon äitiäni kiinnostavat taidemuseot, mutta Lontoossa ainakin kiersimme museoita mielellämme, ja onpa Ateneumissakin tultu käytyä pariin otteeseen. Nähtävää täällä ainakin riitää, jos vain jaksaa etsiä ja seikkailla, se on varma.

Leikkitäti

Viikonloppu on mennyt syntymäpäivillä. Ei omassa huushollissa, vaan kahden muun tuttavaperheen luona. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on riittänyt, kun lapsia on ollut kuvioissa monen monta ja monen ikäisiä. Kakkuakin on tullut syötyä, samoin grillattua ruokaa ja muita herkkuja. Maha ilmoittaa olevansa täynnä.

On hassua, miten minä jotenkin aina ajaudun tuollaisissa tilanteissa sellaiseksi yleiseksi "leikkitädiksi". Vaikka kuinka yritän pysyä ns. aikuisten ilmoilla ja jutella muiden kanssa pöydän ympärillä, ajaudun aina lopulta sinne lattialle ja kohta istun leikkihuoneessa neljän lapsen ja leluvuoren ympäröimänä. Tänään pääsin leikkimään legoilla. Mutta mikäs siinä, ei ainakaan tarvitse tuntea oloaan ulkopuoliseksi vieraassakaan seurassa. :D

Ensi viikolla on menoa ja meininkiä. Huomenna mm. kuullaan minkä kokoinen tuleva vauveli mahtaa likimain olla, kun on vuorossa jokin nykytekniikkaa edustava 3D-ultra tai mikä lie. En ole oikein tuttavallinen näiden outojen tarmien saati laitteistojen kanssa, mutta pääasia on, että vauvan kokoa siis kartoitetaan, mittaillaan ympärysmittoja ja arvioidaan painoa. Jännittävää. Toivon kovasti, että vauva syntyisi suurinpiirtein ajallan, että ehtisin näkeemäänkin uuden tulokkaan ennen täältä lähtöäni.

Omalla väellä on menemisiä pitkin viikkoa muutenkin, ja itse olen menossa varmaankin jossain vaiheessa Tarun kanssa kahvittelemaan. Pari lastenvahtikeikkaakin on, ja uusiakin oli taas tarjolla, valitettavasti päälekkäin muiden menojen kanssa. Kiirettä siis pitää, ja kysyntää riittää. :)

Pikkuinen hiuskriisi

Kävimme Tuijan kanssa tänään kampaajalla Merodella, muutaman metropysäkin tästä Brysselin keskustaan päin. Kampaamo oli salonki, jonne saattoi kävellä vain sisään ja mennä laitattamaan hiuksensa. Itse asiassa sinne ei edes voi varata aikoja, mikä on ilmeisesti aika yleistä täällä. Tuija pääsi heti käsittelyyn ja minä odottelin hetken aikaa vuoroani. En olisi kaivannut mitään hiustenpesua, koska olin juuri aamulla käynyt suihkussa, mutta en jaksanut alkaa sotimaan huonoilla ranskantaidoillani vastaan, kun se kuitenkin kuului hintaan. Toisaalta, enpä ollut ennen edes pesettänyt hiuksiani kampaajalla, joten tulipahan sekin koettua. Ihan mukavaa, vaikkakin melko turhaa pelkän tukanleikkuun ollessa kyseessä. No, nyt on kaksin verroin puhtaat hiukset. :P

Olin eilen illalla piirtänyt kuvan, jota näytin kampaajalle siinä toivossa, että hiukseni näyttäisivät suurin piirtein siltä. Mietin jossain vaiheessa, josko leikkauttaisin otsatukan, mutta muistelin kauheita aikoja, kun minulla sellainen vielä oli. Se oli koko ajan silmillä, kutitti otsaa, eikä pysynyt siinä missä sen oli tarkoitus pysyä. Niinpä olin piirtänyt kuvaan pitkän otsatukan, ihan niinkuin minulla aiemminkin oli. Periaatteessa siis otsatukalle ei olisi tarvinnut tehdä mitään. Kampaja katsoi kuvaa nyökytellen ja kysyi, minkä mittaisen siis haluan. Hän näytti kädellään olkapäiden yläpuolelle, ja minä sanoin, että se on sopiva. Sitten alkoivat sakset viuhua. Lueskelin lehteä kaikessa rauhassa, kunnes vasta föönauksen aikaan huomasin, että otsahiukseni olivat aivan liian lyhyet. Ei mikään varsinainen otsis, mutta sellainen rasittava tapaus, joka ei pysy poissa silmltä, eikä mene korvan taakse. Ylikasvanut otsatukka. Noh, eipä siinä mikään auta, takaisin kun ei pituutta voi saada. Muutenkin pääni näyttää nyt aika pallolta ja kaula paksulta, sillä vieras kampaaja ei tietenkään teidä, että hiukseni kaartuvat lyhyinä miten sattuu. 18 eurolla (mikä sinänsä on siis todella hyvä hinta kampaajakäynnistä) sain ikävuosia varman 10 lisää, vaikka tarkoitus oli lähes päinvastainen. Tykkään tyttömäisestä tyylistä, en tätitukasta.

No, on niitä tukkakriiseja nähty aiemminkin, ja ainahan ne hiukset kasvavat takaisin.. Toivottavasti Suomeen paluuseen mennessä tukka on kasvanut sen verran, että sen saisi jälleen edes pompulalle. Olisi pitänyt houmauttaa tästä tarpeesta parturille, mutta nyt on turhaa jälkikäteen valittaa. ^_~ Ehkä tämä olotila tästä taas hellittää, kunhan vähän aikaa totuttelee. Niin siinä useimmiten käy.

Brysselin kuuluisin poika

Kävimme eilen suomalaisen aupairin Tarun kanssa kaupungilla illalla. Tapasimme De Brouckèrella, jonne oli helppo mennä yhdellä metrolla. Koska sade yllätti - tai no, ei se sade täällä nyt niin kauhean yllättävää oikeastaan ole - menimme aluksi kiertelemään kauppoja.

Vaikka kieltämättä monenmoista kiinnostavaa vaatekappaletta oli alennusmyynneissä tarjouksessa, loppujen lopuksi päädyin ostamaan vain tarpeellisen sateenvarjon Tietenkin sitten kun minulla lopulta oli tuo jokaisen brysseliläisen vakiovaruste mukanani, sade lakkasi. Kävelimme keskustassa ympäriinsä, Grand Palcelta kauppakadulle, ns. pääkadulle ja lopulta ehkä kuuluisimmalle nähtävyydelle, Manneken Pisille.

Manneken Pis, eli n. 50 senttiä korkea pronssipatsas 1600-luvulta ei ole järjin ihmeellisen näköinen ilmestys, mutta kyllähän sekin pitää nähdä, jos täällä kerran on käymässä. Pieni poika, joka pissaa. Vesi liplattaa ja turistit katseleva ja kuvaavat ihastellen. No, pitihän sitä sitten näpsäytyttää yksi kuva itsestäänkin tuon kuuluisan pikkupojan loristellessa taka-alalla.

Pissapojan jälkeen vuorossa oli pienen hiukopalan haukkaaminen. Kävimme pienessä, viihtyisässä kahvilassa, jossa söin suhteellisen edullisen mozarellapatongin, ja join suhteellisen hintavan omenamehun. Suhteellisen sopivan hintainen välipala siis.

Kävelimme vielä Tarun kanssa ympäriinsä, kunnes päädyimme lopulta metroilemaan kotiin päin. Koska asuimme samalla suunnalla, ehdimme jutella vielä metrossa hyvän tovin. Sovimme eilen, että menisimme tänään leffaan, mutta loppujen lopuksi suunnitelma kariutui Tarun sairastuttua lievästi. Niinpä katsoimme täällä kotosalla tänään leffan Number 23. Melko jännittävä, mutta juoneltaan ei ehkä parhaita psykologisen jännärin kategoriaan kuuluvia tuotoksia. Ainakin aluksi leffan pääjuoni tuntui aika tökeröltä, vaikka lopuksi selvisikin, ettei se ollu aivan niin tökerö kuin luulin. Mutta yhtä kaikki; ei mikään "pakko nähdä" -leffa.

Tänään olin Tuijan kanssa aamupäivällä myös "vauviksessa", eli ts. äitien ja taaperoikäisten lasten kokoontumisessa, joita täällä järjestetään harva se päivä, ainakin kerran viikossa. Lähinnä katson Neean perään, jotta Tuija saa jutella rauhassa ystäviensä kanssa ja rentoutua. Joskus nähdään porukalla puistossa, joskus jonkun kotona jne. Tällä kertaa olimme perheessä, jonne menen maanantaina myös lastenvahdiksi pikkuiselle pojalle. Lastenvahtikeikkoja olisi muutenkin tuloillaan melko mukavasti, sillä suuri osa aupaireista on täkäläisten lasten koulujen loputtua, ja siis myös useimmiten samalla aupairin pestin loputtua, palannut kotiin Suomeen. Lastenvahtien määrä alkaa siis huveta. Ensi viikolla on kaksi keikkaa luvassa. Enempää tuskin ehtisikään, kun on noita etätöitäkin kirjoiteltavana elokuun loppuun mennessä. Pieni lisätienesti ei kuitenkaan koskaan ole opiskelijalle pahasta. Jos oikein tahtoisi tienata, voisi kuulemma laittaa jonnekin suomiringin postituslistalle puhelinnumeron - silloin kuulemma voisi vain tulla niitä lastenhoitokeikkatarjouksia enemmän kuin tehdä ehtisi. Luultavasti nykyinen tahti riittää, kun kielikurssitkin vievät sitten loppuajasta pari päivää viikossa. :)

Sitten nukkumaan, sillä huomenaamulla odottaa ihana olemuksen muutos - mennään Tuijan kanssa kampaajalle!

Vauvoja, lapsia ja ainakin yksi aupair

Aupairina ollessaan luonnolisesti on paljon tekemisissä lasten kanssa. Varsinaisen vahdittavani lisäksi tulee tavattua liki kymmeniä muita lapsia - vauvoista taaperoihin. Siksipä tuleekin pohdiskeltua paljon millaisia lapset oikeastaan ovat, miten heitä kasvatetaan, miten heidän kanssaan tulee toimeen, miten heihin vaikutetaan ja miten he vaikuttavat muihin - samalla alkaa aueta myös millaista aupairin työ oikeastaan on.

Ensimmäiset viikot ovat menneet naureskellessa ja puuhaillessa. Kun olen oppinut rutiinit, puuhailu on muuttunut helpommaksi - tietää mitä odottaa missäkin päivän vaiheessa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut huomata, että kyllä se lastenvahtiminen ihan työstä käy, vaikka mukavaa onkin.

Koko ajan on keksittävä uutta tekemistä, keksittävä jokin hauska jekku, jolla väsymyksestä kitisevän muksun saa päiväunille lähes hänen itsensä sitä huomaamatta. On oltava valpas ja ripeä liikeissään. Pari vuotiaat ovat nopeita, mutta vielä varsin hataroita liikkeissään, ja jos ei ajoissa varoita liian kovasta vauhdista, matto voi luistaa alta, ja senhän tietää, mitä siitä seuraa. Useimmiten pienistä kaatumisista tai muksahduksista selvitään kuitenkin säikähdyksellä ja naurulla. Mitä iloisemmin ja huolettomammin itse suhtautuu pieneen liukastumiseen, sitä vaivattomammin myös lapset tuntuvat pienet horjahtamiset ottavan.

Lapsen ja aikuisen kärsivällisyydessäkin on tietenkin vissi ero. Aikuinen saattaisi mielellään istua mukavasti sohvan nurkassa lukemassa satukirjaa vaikka vähän pidempäänkin, jos pikkuihminen vain jaksaisi kuunnella rauhassa sylissä. Totuushan kuitenkin on, että ainakaan 2-vuotias tuskin jaksaa kuunnella paria sivua enempää, jos sivuja nyt ylipäätään edes luettiin järjestyksessä. Mielenkiintoisempaa ovat kirjan kuvat, ja nekin jaksavat yleensä kiinnostaa vain hetken. Nämä ovat tärkeitä huomioita itselleni sinänsä, että jos joskus työssäni tulen suunnittelemaan lastenkirjoja, tiedän mitä pitää ottaa huomioon, jotta lukuelämys olisi ylipäätän mahdollinen. :D

Toisaalta joskus taas lapsi jaksaisi leikkiä tiettyä leikkiä vaikka koko päivän - yleensä tämä leikki on juuri se, mihin aikuisen täytyy ottaa osaa väsyksiin saakka juosten tai riehuen. Joskus lapsi ei saa kylläkseen vaikkapa siitä, jos isä heittää häntä ilmaan. Lopulta se on yleensä isi, joka sanoo: "Nyt ei enää jaksa", toisen säestäessä sylissä: "Lisää, lisää!" Tänään minä "erehdyin" leikkimään pienellä patteritoimisella koiralla, joka liikuttelee jalkojaan ja haukkuu vinkuen. Liikuttelin sitä lattialla hieman nopeampaan tahtiin niin, että huoppuvan kävelyn sijaan koira näytti siltä kuin se olisi juossut kovaa ja vikissyt mennessään. Neeaa nauratti aivan tavattomasti, ja hänestä oli hauskaa hypähdellä aina hieman kauemmaksi, kunnes hauva taas saavutti hänen jalkansa. Lopulta hän halusi mennä karkuun koiraa joka kerta käytävän toiseen päähän, ja koiran piti ottaa hänet kiinni. Siinä minä sitten konttasin itseni hikimäräksi juoksuttaen lelukoiraa, kunnes oli pakko yrittää keksiä jokin uusi leikki, joka olisi kiinnostavampi kuin hupaisa hauva. En muista aivan tarkkaan, mutta taisi olla niin, että sitten menimme leikkimään "majaan".

Vastuu lastenvahdilla on suuri. Mikään ei ole työnantajalle, eli vanhemmille tärkeämpää kuin heidän lapsensa. Muistan, kun joskus ala-asteella luin The Baby Sitters Club -kirjasarjaa. Usein lastenvahti noissa kirjoissa saattoi vaikkapa lukea kirjaa, kun lapset leikkivät samassa huonessa, tai omassa leikkihuoneessaan. Vanhemmillehan tämä on toki arkipäivää, koska eivät he joka hetki voi olla leikkimässä lasten kanssa. Mutta jos minä olen palkattuna lastenvahtina, olen silloin myös lasten kanssa, enkä puuhaa muuta. Olenhan töissä! Teen siis työni ja täytän mielestäni myös vastuuni lasten suhteen. Mitä jos lapselle kävisi jotain, kun lastenvahti vain katselisi telkkaria? Kun vanhempi kysyisi, miten lapsi sai noin ison haavan käteensä, vastaisiko lastenvahti vain kylmästi ettei tiedä, kun luki juuri silloin kirjaa.

Se kuitenkin tältä erää töiden pohtimisesta. Nyt tämä aupair lähtee nimittäin vapaaillan viettoon kaupungille!

Ja sitten opiskelemaan kieliä.. ja syömään currya.

Amazon ottaa varman päälle. Nimittäin ennakoidessaan lähetyksensä saapumispäivää. Tilasin japanin oppikirjani 3. heinäkuuta, ja hitaimmalla ja halvimmalla postitusmenetelmällä kirja odotti minua jo tänään, vain kuusi päivää myöhemmin rappukäytävässä, ovemme ulkopuolella. Paitsi Amazon, myös näemmä Brysselin posti oli tällä kertaa hoitanut homman kirjaimellisesti kotiin saakka. Mikäs sen mukavampaa, kuin kuukausi arviosta etuajassa saapunut lähetys! ^_^ Minusta tulee varmasti tätä menoa Amazonin kanta-asiakas. Netistä tilaaminen on kaiken lisäksi niin tavattoman kätevää ja helppoa, että sitä voi senkin takia suositella kenelle vain. Ainut edellytys on tietenkin jonkun sortin sopiva maksukortti, mutta ihan tavallisimpienkin korttien käytettävyys nettikaupassa vain paranee paranemistaan.

Tänään kävimme ostamassa läheisestä aasialaisesta ruokkaupasta curry-aineksia. En kyllä ole ihan varma mitä tuli ostettua, mutta pulverin tuoksu on ainakin hyvä. Toivotaan, ettei siinä ole mitään epämääräistä. Aiemmin käyttämiäni curry-palasia kun ei kyseisessä putiikissa ollut tarjolla.

Arki alkaa ulkomaillakin

Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että arki hiipii takaisin elämään. Asiat rutinoituvat. Tiedän mistä löytyvät kattilat, kuorimaveitsi ja talouspaperi, tiedän miten keittolevyjä käytetään ja miltä maito täällä maistuu. Tiedän mihin aikaan Neea suunnilleen menee päiväunille ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Rutiini ja arki on hyvästä. On hankalaa tehdä esimerkiksi omia juttuja, jos tuntuu, että on jossain eksoottisessa paikassa, jossa ei voi olla kuin kotonaan. Ilmeisesti alan olla siis kuin kotonani, sillä pari päivää sitten päädyin jopa maalailemaan vesiväreillä!

Kielikurssikin alkaa parin viikon päästä. Odotan sitä innolla ja kauhulla, sillä kyseessä on keskustelukurssi ja kuten sanottu, ranskan taitoni ovat erittäin ruosteessa. Vaikka kuinka yrittää, on välillä hankalaa esim. kaupassa ymmärtää, mitä tiskin takana seisova myyjä yrittää kysyä. Ja siten siirrytään joskus englantiin, kun se vain on yksinkertaisesti paljon helpompaa. Puistossa tulee välillä ranskankielisiä äitejä juttelemaan, ja kyllä siinä saa olla korvat herkkinä ja valppaana että saa ymmärrettyä kenen nimeä, ikää tai kansalaisuutta kulloinkin udellaan, vai onko sittenkin kysymyksessä vaikkapa hiekkalelun lainaaminen hetkeksi. Mutta yritys on kova. Välillä lueskelen ranskan kirjaani, mutta jotenkin mietityttää, mahtaako kahden kuukauden kielikylpykään auttaa tällä unohduksen tiellä. Harmittaa niin vietävästi, että E:n arvoiset ranskan taidot ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Ehkä keskustelukurssi antaa uusia eväitä.

Tällä viikolla olisi joku ilta töiden jälkeen tarkoitus nähdä erästä toista suomalaista aupairia, Tarua. Suunnitelmissa olisi katsastaa hieman alennusmyyntejä, ja koska Taru on ollut täällä Brysselissä jo pidempään, hän voisi näyttää minulle keskustaa hieman laajemmin. Itse olen tähän mennessä uskaltautunut seikkailemaan lähinnä ihan ydinkeskustassa. Eilen tein tosin pienen kävelyretken tässä Auderghemissä, jossa en ollutkaan vielä yksinäni liikkunut. Kävelin katuja sinne tänne, ostin jäätelön, poikkesin katsastamaan pari kauempana olevaa metroasemaa ja löysin kuin löysinkin itseni eri reittiä takaisin kotiin. Kävely tuli tarpeeseen - nyt hahmotan lähialueen paljon paremmin, ja tiedän missä suunnassa sijaitsee esimerkiksi lähin suuri supermarketti, ja missä on aasialainen ruokakauppa, jossa käynemme vielä loppuviikosta, sillä lupaduin kokkaamaan viikonloppuna japanilaista currya.

Hollannin rannikolla

Lähdimme tänään vapaapäivän kunniaksi Hollantiin päiväretkelle. Varsinaista suuntaa emme päättäneet etukäteen, vaan Belgian ja Hollannin rajan ylityksen jälkeen päätimme katsoa mitä sää tarjoaa ja suunnata joko läheiseen kauniiseen kaupunkiin tai rannikolle. Koska sää oli aivan siedettävä, sadetta ei tullut ja pilvien välistä kurkisteli välillä jopa aurinko, päädyimme Hollannin lounaisrannikolle Seelantiin (Zelandin provinssi), jonne Brysselistä ajoi parissa tunnissa.


Belgia ja Hollanti ovat molemmat melko alavia maita - mäkiä saati vuoria ei liioin ole, toisin kuin vaikkapa naapurimaassa Saksassa. Minun näkemykseni mukaan Hollanti erosi Belgiasta kuitenkin siinä, että missään ei ollut edes metsää. Hassuja puurivejä oli istutettu peltojen väliin ja teitä reunustamaan, mutta oikeaa puukasvustoa oli rannikolta turha yrittää bongailla. Välillä jopa tikkusuorat puurivistöt puuttuivat ja peltomaisema tuulimyllyineen jatkui loputomaan horisonttiin saakka. Tuulimyllyjä, tai oikeammin tuulivoimaloita näkyikin urakalla. Niitä oli rajan tuntumassa myös Belgian puolella, mutta Hollannissa oli oikein varsinaisia tuulimyllyrykelmiä. Suurin osa tietenkin oli moderneja kolmisiipisiä tai kaksisiipisiä valkoisia jättimäisiä tuulivoimaloita, joiden siivet pyörivät hitaasti viiman liikuttelemina. Iloksemme näköpiiriin eksyi välillä myös vanhoja "aitoja" tuulimyllyjä - sen näköisiä, että varmaan Don Quijotekin olisi mielellään voinut taistella niitä vastaan, jos olisi eksynyt reissuillaan Hollantiin.

Selkein ero Hollannin ja Belgian välillä oli hyvin konkreettinen. Kun ylitimme nimellisen valtioiden rajan (minkäänlaisia rajamuodollisuuksia ei ollut) , jätimme taaksemme myös Belgian huonokuntoiset tiet. Hollannin puolelta, heti rajalta alkoi ihan eri tie! Asfaltti oli hyvässä kunnossa, eikä paikkailtu sieltä täältä pikiroiskeilla. Ja tätä ylellisyyttä jatkui oikeastaan joka paikassa missä kävimme, ei pelkästään moottoritiellä. Brysselissä tiet ovat muhkuraisia, ja jalkakäytävien laatat keinahtelevat kenkien alla järjestäen iloisen yllätyksen rankkasateessa jos satut astumaan laatalle niin että se loiskahtaa alleen kertyneeseen vesilätäkköön. Liikenne järjestelytkin ovat välillä hieman kummallisia ja varsinkin epäkäytännöllisiä, mitä tulee autoteihin. Jalkakäytävät ovat ylipäätään aika olemattomia, niiden keskellä kasvaa puita ja pyöräteistä täällä ei varmaan ole kuultukaan. Toisin oli ainakin siinä osassa Hollantia, jota minä näin. Siellä pyöräileminen voisikin olla ihan kiva kokemus - eipähän tarvisi polkea ainakaan hikisenä ylämäkiä, kun sellaisia ei ole.

Päädyimme lopulta siis ihastuttavalle hiekkarannikolle, josta aukeni Atlantti Britannian suuntaan - saarista ei tietenkään näkynyt jälkeäkään, sen verran kaukana ne kuitenkin ovat. Tullessamme oli laskuvesi, ja rantaviiva oli melko kaukana. Kävelimme koittamaan hieman viileää, mutta aivan uimakelpoista vettä. Rannalla lojui kuitenkin epämääräisiä violetteja ja punaisia löllöjä meduusoja, joten uimahalut jotenkin katosivat.
Tuskin ne mitään vaarallista lajiketta olivat, koska vedessä oli muutamia uimareita. Minut saa kuitenkin rannalta joskus pois jopa liialliset merileväesiintymät, joten voitte vain kuvitella miten paljon ihastuin limaisista meduusoista. (En tiedä ovatko ne oikeasti limaisia, mutta ainakin ne näyttävät kovin limaisilta. En koskenut...) Ranta oli kuitenkin oikein ihana - hiekka oli tavattoman hienoa ja puhdasta, laskuveden jäljiltä lähempää rantaviivaa löytyi paljon simpukan kuoria ja väkeäkään ei hieman pilvisen sään vuoksi ollut liikaa. Meille sää oli oikein hyvä, sillä ei ollut liian kuuma, vaan juuri sopiva shortsikeli ilman hikoilemista.

Vietimme pari tuntia rannalla istuen, kunnes pilviä alkoi kerääntyä auringon eteen ja lopulta alkoi ripottelemaan vettä. Ehdin nähdä myös nousuveden, kun meri alkoi taas lähentyä rantaa hieman ennen lähtöämme. Ajelimme rannalta muutaman kymmenen kilometriä kivaan pikkukylään Domburgiin, jossa kävimme syömässä varsin hyvässä ravintolassa. Tilasin ehkä elämäni parasta tomaattikeittoa, sekä mozzarella-pesto-tomaatti-paninin. Mainio yhdistelmä, ja koska oli vielä lounasaika (17 saakka? O_O ), hintakaan ei ollut ollenkaan paha. Päivällisen jälkeen kiertelimme hieman kylän keskuskatua ja rantatörmällä töllistelyn jälkeen lähdimme takaisin kohti Brysseliä.

Kunhan tuo pikkuinen tuosta nukahtaa, tilaamme tähän pizzat läheisestä, lähipiirissä ylistetystä pizzeriasta. Odotukset ovatkin pizzan suhteen korkealla, mutta olipa laatu mitä tahansa, en usko että voin pettyä, sillä olenhan kerran maistanut erään nimeltämainitsemattoman tikkurilalaisen pizzafirman tuotosta. Ja siitä pahemmaksi on paha mennä. ^_~

Brysselin luotettava posti

Tilasinpa sitten haluamani kirjan Amazonista, kun se lähti tosiaan 20 euroa halvemmalla kuin mistään muualta etsimästäni paikasta - postimaksujen kanssa! Paketti oli lähetetty matkaan USA:sta jo tänään, vaikka arvioitu lähettämispäivä oli vasta ensi viikolla. Arvioitu saapumispäivä valitsemallani hitaimmalla ja halvimmalla postitusvaihtoehdolla oli vasta elokuun puolella. Luulen jotenkin, että he ottavat kuitenkin varman päälle noissa päivämäärissä, ja kirja saattaa tulla aiemminkin. Sitten pitää vain toivoa, että joku on täällä kotona, kun paketti tulee, sillä Brysselin posti on hieman toisenlainen laitos kuin suomalainen vastaava. Täällä postintuoja voi rimpauttaa summeria ja pyytää avaamaan portin - ei suinkaan siksi että hän voisi tuoda lähetyksen kotiovelle saakka, vaan jättääkseen sen rappukäytävään! Mikäli ei huonoksi onnekseen satu olemaan paikalla vastaamassa summerin soittoo, voi lähetti viedä lähetyksen naapuriin "talteen" tai jättää sen pahimmassa tapauksessa postilaatikoiden luo seinän viereen portin ulkopuolelle. Naapurisuhteet on siis paras olla kunnossa, ja viimeisimmässä tapauksessa voi vain toivoa, että ei sada! Arvokkaan näköisiä tai tuntuisia esineitä, kuten vaikkapa muistitikkuja tai rahaa ei missään nimessä kannata lähettää liian heppoisesti pakattuna - ei olisi nimittäin ollenkaan tavatonta, että kirjekuori saapuisi postilaatikkoon reikä kyljessä ja sisältö anastettuna. Tässä tapauksessa itseäni ihmetyttää eniten se, että miksi ihmeessä se tyhjä kirjekuori pitää kuitenkin laittaa postilaatikkoon? Eikö olisi parempi ajtus heittää se vaikka roskiin ja antaa lähetyksen odottajan vain ajatella, että kirje katosi matkalla tai eksyi väärään osoitteeseen. Mutta ei, täällä ollaan ilmeisesti sen verran reiluja, että ainakin henkilö tietää lähetyksensä tulleen varastetuksi. ^_~

Metro de Bruxelles

Metroilu on helppoa ja kätevää! Jos tietää minne on menossa ja katsoo etukäteen mikä linja pitää ottaa, loppu sujuu helposti opastauluja seuraillen oikeille laitureille. Brysselissä ei kuitenkaan ole kuin kolme metrolinjaa, joten vaihdot ovat suhteellisen helppoja. Metro on myös halpa kulkuväline, joten mikäs sen mukavampi tapa matkustaa.

Matkustin tänään yksikseni metrolla täällä Brysselissä ensimmäistä kertaa, ja kuten sanottu, kaikk sujui ongelmattomasti, vaikka Art-Loi:n vaihtoasemalla pahaenteisesti varoiteltiinkin taskuvarkaista. Olen tottunut pitämään täällä laukustani aika visusti kiinni, ja rahat ovat vetoketjujen takana, eli ihan taskusta niitä ei ainakaan viedä. Pitää toivoa, ettei mitään hankalia tilanteita tule eteen. Löysin myös hakemani kirjakaupan, vaikkakin hieman epävarmoin askelin haahuillen. Kaupassa ei kuitenkaan ollut juuri sitä kirjaa, jonka olisin tarvinnut. Sarjan 1. ja 3. osa löytyi, mutta tarvitsemaani 2. osaa ei tietenkään ollut. Sen olisi voinut tilata, mutta kun kuulin odottamattoman suolaisen hinnan kirjalle (muka ilman, että siihen tuli edes mitään tilauskustannuksia), päätin, että Amazonin nettisivut kutsuvat. Säästyneet rahat menivätkin kun löysin CityDeux-ostoskeskuksesta Oappel's -liikkeen alennusmyynnin. Joka rekissä oli vaatteita, jotka olisin voinut kantaa kotiin, jos rahaa vain olisi ollut tarpeeksi. Tyydyin ostamaan 2 ihastuttavaa toppia, toisen 50% ja toisen 10% alennuksella jo valmiiksi melko huokeista hinnoista. Topit tulivatkin tarpeeseen, sillä olin helteen vuoksi aivan hiessä leggingseissäni. Taidanpa pistäytyä putiikissa uudestaan alen loppupuolella, jos himoitsemani hameen hinta olisi sattunut hieman tippumaan. Löysin myös hauskan Six -accesorieskaupan, jossa myytiin kaikenlaisia koruja, hiustarvikkeita ja muita asusteita. Kassiin tipahti reilulla parilla eurolla kiva hiussolki. Korvakorutkin houkuttelivat ostoksille, mutta jätin ne ainakin tältä erää vielä hyllyyn.

Lopuksi ennen Auderghemiin paluuta päätin käydä kunnon leivoskahveilla, tai pikemminkin -kaakaolla, ja tilasin Tarte au Fromagea, eli ihanaista juustokakkua. Hinnat ovat kahviloissakin selkeästi huokeammat kuin Suomessa, jossa kakkupalasta saa pulittaa pahimmassa tapauksessa melkein 5 euroa! Ainakin tuon kokoisesta palasta. ;) Ruokakaupasta mukaani halusi myös paketillinen Kinder-suklaata 1,70€:lla. Miksei Suomessa saa Kindersuklaata muuta kuin pääsiäismunan muodossa?!! (Ja Buenopatukkana, mutta se ei ole kunnon kindersuklaata..)