Sinne katosi metsät

Siitä ei ole kauaakaan, kun tuossa metsässä, jonka läpi kuljen lähes päivittäin, alkoi tapahtua kummia. Ensin sinne tuli pari metsuria. Sitten siellä olikin jo isoja metsäkoneita, jotka kaatoivat puita. Oksattomia rankoja alkoi ilmestyä siisteihin pinoihin polkujen varsille. Lopulta alkoi näyttää siltä, että tuo pieni, mutta ihana metsäpläntti, jossa on ollut niin mukava käveleskellä ja valokuvata, on hävitetty maan tasalle. Tilalle tulee ilmeisesti kerrostaloja ja jotain muuta yhtä masentavaa. Kyllähän Vantaalla luontoa ja metsää riittää, mutta havukangas toi itselleni joka aamu virkistyksen, jollaista mikään muu kuin metsä ei voi tuoda. Oli ihanaa polkea vehreiden puiden lomassa pehmeää soratietä pitkin, ja etenkin kesällä olisi tehnyt useasti mieli pysähtyä ihan vain katselemaan, kuinka nätisti aurinko saattoikaan paistaa puiden läpi polulle. Oravia, lintuja ja jäniksiä näkyi tuon tuosta. Kotoisa olo, melkein kuin olisi ollut samoissa metsissä, kuin lapsena Himangalla.



Jäljelle ovat jääneet pölkkyjen ja kantojenkin hävittyä enää vain aamun kirpeässä pakkasilmassa höyryävät puun hakkeet. Mietin, mikä hakekasassa saa sen höyryämään – lämpö, veden haihtuminen vai luovuttaako se itsestään kenties jotain ihan muuta kaasua tultuaan pirstotuiksi? Mutta olisiko puussa moista lämpöä? Miksi puut eivät höyryä seisoessaan juurillaan? Näyttää ikään kuin kasat hengittäisivät. Siinä se haihtuu, metsä-rukka, häviten höyrynä ilmaan.

Pulkassa

Kirjamessut päättyivät tänään ja opiskelujen väliin ahdettu lähes täysi työviikko on tältä erää siis ohi. Tunne on ihana, ja koulun penkki kutsuu houkuttelevana. Odotan innolla, minkälaiset palkkasummat tiliotettani koristavat seuraavassa kuussa. Opiskelijalle rahan ansaitseminen on aina niin suunnattoman palkitsevaa, mutta se on sitä etenkin omassa tilanteessani, kun pitäisi säästää niin pirunmoisesti Japanin vaihtoa varten.

Seisominen paikallaan voi olla työnä ihan mukavaa, mutta fyysisesti se on myös tajuttoman raskasta. Toinen nilkkani, jonka loukkasin kesällä Belgiassa, alkoi ilmeisesti oireilla liian suuresta painolastista tämän viikon jälkeen. Toivon, että jooga tekisi sille hyvää tänä iltana, mutta saa nähdä miten käy. Venähtänyt se ei nyt ainakaan ole onneksi uudelleen – olen vain kai rasittanut sitä hieman liikaa, ja siksi kipu on palannut..

Kirjamessut olivat ihan kiva työrupeama, ja myyntityö toisaalla viikon alussa meni sekin ihan mukavasti. Töitä olisi ollut itse asiassa enemmänkin kuin on aikaa ottaa vastaan, joten olen ihan tyytyväinen, ettei tällä hetkellä ole mitään pakollisia projekteja meneillään. On mahdollisuus tehdä töitä ilman tunnontuskia siitä, että pitäisi tehdä jotain muuta. Jos nyt aivan tarkkoja ollaan, kouluhommia olisi kyllä mietittävänä, ja tiistaina on Japanin kurssin välitentti, joten periaatteessa aivan helpolla en nyt pääse. Tentti ei liene kuitenkaan mikään äärettömän vaikea, joten toivon selviytyväni siitä kunnon kertauksella huomenillalla. Junamatkoilla ja ilta- ja aamupalan yhteydessä olen käynyt läpi saamiamme monisteita jonkin verran, joten aivan toimettomana en ole ollut. Vapaa-aika on kuitenkin ollut käytännössä olematonta tällä viikolla, joten mistään kunnon opiskelusta ei voi puhua.

Nyt olen kuitenkin niin väsynyt, että pyydän lopuksi anteeksi koko tämän tekstin sekavuutta ja huonoa jäsentelyä. Tekisi mieleni kaatua suoraan sänkyyn, mutta enköhän minä vielä käy joogassa hieman virkistämässä kipeytyneitä lihaksia ja seisomisessa jumiutunutta selkää.

Kirjamessuilua

Töitä on taas takana kaksi päivää, ja vielä toiset kaksi messupäivää kirjojen maailmassa edessä. Olen tosiaan ollut jälleen myymässä mangaa, ja sen kyllä huomaa jaloissa. Paikallaan seisominen on rankkaa puuhaa. Kuitenkin tämän vuotinen Helsingin kirjamessu-urakka on selkeästi helpompi kuin viimevuotinen, jolloin työskentelin Tammen varsinaisella messuosastolla sarjakuvaosaston sijaan. Tammen osastolla näytti käyvän tänäkin vuonna semmoinen kuhina, että olen kyllä ihan mieluusti sivuhallissa jakamassa tietouttani Sangatsumangan sarjoista kaunokirjallisten teosten sijaan.

Olisi hauska ehtiä kuuntelemaan varsin mielenkiintoisia ohjelmanumeroita ja paneelikeskusteluja, mutta tältä erää ne jäävät kuitenkin väliin. Antikvariaattiosastolle aion ehtiä kuitenkin jossain välissä pyörähtämään, sillä eräs puuttuva kirja pitkästä sarjakuvasarjasta olisi mukava löytää täydennykseksi kirjahyllyyn.

Työkaverit ovat kivoja ja ilmapiiri messuilla varsin positiivinen ja rento. Ei turhaa stressaamista, ja vaikka välillä on kiire, se ei ole vielä tähän mennessä ainakaan ehtinyt yltyä aivan sietämättömäksi. On ollut myös mukavaa tavata mielenkiintoisia ihmisiä, sekä kuunnella ja puhua hieman japania. Tuttujakin on sattunut paikalle, joten kaikin puolin aika mukava työrupeama. :) Silti kyllä täytyy myöntää, että väsyttää melkoisesti ja unentarve tuntuu valtavalta. Niinpä siis pidemmittä puheitta yöunille.

Vaalit valloillaan

Kävin maanantaina äänestämässä ennakkoon kunnallisvaaleissa. En aikaisemmin jostain syystä ollut kokenut kunnallisvaaleja mitenkään kovin merkittäviksi, tai omaan elämääni vaikuttavaksi äänestystapahtumaksi, mutta tajusin vasta hiljattain ehdokkaiden mielipiteitä lueskellessani, että sillä on todellakin väliä, ketä äänestää. Kunnallisvaltuutetut päättävtä yllättävän merkittävistä asioista, jotka vaikuttavat hyvin konkreettisesti jokaisen kuntalaisen elämään. Löysinkin lopulta pitkien ehdokaslistojen selailujen jälkeen varsin hyvänoloisen ehdokkaan, jolla on erittäin paljon samoja mielipiteitä kotikuntani kehittämiseksi, kuin itsellänikin. Jonkun muun makuun hän saattaisi olla ehkä melko kiihkeä kannattamiensa asioiden ajaja, mutta minusta on hyvä, että siellä homogeenisessa edustajamassassa olisi sitten edes joku, joka oikeasti sanoo mielipiteensä ääneen, eikä hissuttele. Asioille on tehtävä jotain, eivät ne muuten miksikään muutu.

On lähes itsestään selvää, että joka puolue ja melkein joka ehdokaskin on yleisesti niillä linjoilla, että lapsiperheitä tulee tukea, työllisyyttä parantaa, vanhustenhoidon tilaa kohentaa, terveyspalvelujen tarjontaa lisätä ja jonoja lyhentää, sekä muita samanlaisia itsestäänselvyyksiä, joiden luetteleminen vaaliohjelmassa ei tarkoita käytännössä oikein mitään. Itse kun en ainakaan jaksa uskoa, että kovin moni olisi todella ajattelisi, että terveyspalveluihin ei tule satsata, vanhukset pärjäävät omillaan tai että lapset voivat aivan yhtä hyvin, panostettiinpa kouluun ja päiväkoteihin minkä verran tahansa.. :P Siksi omalla kohdallani useimmat puolueet tuntuvat antavan samoja lupauksia, kuin kaikki muutkin. Tai oikeastaan kukaan ei lupaa mitään – kaikki vain haluaisivat parantaa näiden asioiden tilaa.

Tässä mielessä pienet puolueet tuntuvat olevan ainoita, joilla on tarpeeksi rohkeutta astua edes hiukkasen laatikon ulkopuolelle. Mm. tästä syystä äänestän Vantaalla Vihreitä. Heidän vaaliohjelmassaan on muutama itselleni hyvin tärkeä muista erottuva vaaliteema, ja tiedän, että polueen yleinen kanta ympäristöasioihin on yleisesti hieman kriittisempi ja tutkiskelevampi kuin suurilla puolueilla. Mielestäni ei tarvitsisi olla mikään pikkupuolue, että voisi kiinnittää enemmän huomiota ympäristöteemoihin, mutta silti Vantaallakin Vihreät tuntuu olevan ainoa puolue, joka ajaa muutamia tärkeitä muutoksia läpi – yhtenä niistä puhdas, terveellinen kouluruokailu, josta olen vaahdonnut ennenkin, ja johon en tällä kertaa paneudu tämän syvemmin. ;)

Huomautan vielä näin loppuun, että kukin äänestää omilla aivoillaan ja jaloillaan. Nämä ovat vain minun henkilökohtaisia mielipiteitäni puolueista, ehdokkaista ja vaaleista yleensä, eivätkä siis tietenkään mitään absoluuttisia totuuksia. Mielestäni on kuitenkin tärkeää suhtautua vakavasti äänestämiseen ja yrittää todella etsiä sitä ehdokasta, joka oikeasti on kiinnostunut samoista asoista, kuin äänestäjä itse. Vaalikoneisiin ei myöskään kannata liian sokeasti luottaa, nimimerkillä kokemusta on – varsin kummallisistakin ehdokasehdotelmista. ;)

Piirustusharjoittelua luonnontieteellisessä museossa

Viime torstaina saimme koulusta vapaata, joten lähdimme luokkakavereideni kanssa piirtelemään Helsingin luonnontieteelliseen museoon. Alunperin suunnitelmamme oli lähteä Korkeasaareen, mutta sateinen sää pakotti meidät ja sadat syyslomiaan viettäneet pikku-koululaiset pakkautumaan uudistuneeseen luonnontieteelliseen museoon.


Museo oli kuitenkin ruuhkaisuudestaan huolimatta erittäin mainio valinta piirustusharjoituksille. Emme kukaan olleet myöskään käyneet siellä uudistumisen jälkeen, ja useimmilla mielikuvat museosta olivat muutenkin jostain hamasta lapsuudesta – pölyisiä loputtomia vitriinirivejä huonossa valaistuksessa. Niinpä olimmekin vähintään yhtä innoissamme upeasti esille laitetuista dinosaurusten luurankojen jäljitelmistä ja pehmoisista ja suloisista pikkueläimistä kuin museon nuoremmatkin vieraat. Eläinten ohella innokkaat, kiljahtelevat lapset olivat melkein yhtä hauskaa katsottavaa ja kuunneltavaa kuin varsinaiset museoesineet. Ihmettelimme usein, miten monimutkaisia nimiä ja erikoisia eläimiä lapset tunnistavat. Toisaalta samalla mietiskelin, että parasta viihdettä pikkuveljeni kanssa ala-asteella oli Luonto-cd-rompun kahlaaminen läpi yhä uudelleen. Siinä oppi tuntemaan jos jonkinmoiset merimakkarat ja kissamakit. Aluksi suuri kilpailemisen aihe oli keksiä mahdollisimman vaikeasti löydettävä eläin, joka toisen piti koko cd-romilta löytää! Loppujen lopuksi tiesimme jokaisen parhaankin piilopaikan, joten kilpailu kävi tylsäksi, kun osasimme ulkoa suurinpiirtein koko rompun.. Ja sitten minä ihmettelen, miten pikkupoika on niin kiinnostunut lepakon ulosteista.. ;)

Aluksi kiersimme museon läpi, ja sen jälkeen aloitimme tekemään harjotelmia luurankosalissa, jossa oli mm. norsun, kirahvin, hirven, pingviinin, muurahaiskarhun ja pienten apinalajien luurankoja. Yksi pikkupoika osoitti apinaa ja sanoi: "Äiti katso, täällä on ihmisenkin luuranko!" Niiden luurangot olivat suorastaan hieman pelottavan näköisiä, sillä ne olivat kuin kutistettuja ihmisiä, joiden pääkallot olivat vain hieman pitkulaisia. Asennot, joihin ne oli laitettu, näyttivät myös siltä, että ne saattaisivat minä hetkenä hyvänsä lähteä liikkeelle. Meitä kaikkia harmitti useaan otteeseen, ettei kenellekään tullut kameraa mukaan. Museossa olisi ollut paljon kuvattavaa, ja siis myös lupa kuvata.

Itse piirsin mm. pingviinin luurangon. Luurankojen piirtäminen oli kuitenkin turhan pitkäpinnaista ja tarkkuutta vaativaa hommaa, joten siirryin pian piirtelemään varsinaisia eläimiä. Muutama jänis, poro ja lintu, sekä mm. suopöllö tuli hahmoteltua luonnosvihkoon.


Luonnontieteellinen museo oli kyllä kokenut siis varsin mittavan ja hienon uudistuksen. Museo oli selvästi nyt suunnattu elämykseksi lapsiperheille, mutta kyllä siitä sai paljon irti aikuinenkin. Ainakin me olimme esimerkiksi dinosaurussalissa aivan haltioissamme ja ihmetteleimme sauropodin korkeuksiin kohoavaa luurankoa. Monenlaiset aktiivisuutta vaativat tehtävät innostavat varmasti lapsia kiertämään koko museon, ja hienot maisemoinnit täytettyjen eläinten vitriineissä tuovat hieman aitoutta peliin. Sanoisin, että museo onkin jokaisen lapsiperheen "Must see" Helsingissä, ja sisäänpääsykin on vaivainen muutama euro. Mainio puoli museossa on myös se, että se ei ole turhan fiini - sisältä löytyy jopa eväspaikka, jossa voi nauttia rauhassa ison pöydän ääressä omia eväitä. Myös laukkuja sai aivan rauhassa kuljetella museon sisätiloissa, toisin kuin useimmissa museoissa. Mekin menemme vielä kyllä uudestaan, sillä huokea sisäänpääsy opiskelijoille (2,5 euroa) takaa mainiot piirustusharjoittelumahdollisuudet. Ensi kerralla muistan myös kamerani, ja otan muistikortin täyteen referenssikuvia myöhempää käyttöä varten. :)

Gmo-sikaa päivittäisellä ruokalistalla

Koulumme Fazer Amican ruokalassa tehtiin tällä viikolla asiakastyytyväisyys kysely. Kyselyn innoittamana päätin lopultakin laittaa Amicalle kysymyksen myös heidän suhtautumisestaan geenimuunneltuun ruokaan, jollaista itse en haluaisi missään nimessä syödä. En halua olla mikään koe-eläin. Sain tänään, eli harvinaisen nopeasti, varsin seikkaperäisen vastauksen kysymykseeni gmo-tuotteiden käytöstä Fazer Amican ravintoloissa. Alla ote vastauksesta:

"Raaka-ainevalintojen yhteydessä pyydämme valmistajilta tarkat spesifikaatiot tuotteista, mm. gmo-puhtaustodistus. Soijatuotteet, joita käytämme eivät ole geenimuunneltuja. Suomalaiset suuret lihatoimittajat ovat vuosi sitten ilmoittaneet, etteivät he enää pysty takaamaan, etteikö sian rehussa voisi olla joukossa gmo-soijaa. Sianliha on meillä suuri raaka-aine, eikä ole käytännössä mahdollista siirtyä käyttämään pelkästään luomusianlihaa, joka on ainoa sianliha, josta taataan, ettei gmo-rehua ole käytetty. Luomulihan hinta on liian korkea ja suurien määrien saatavuus epävarmaa.

Olemme päättäneet noudattaa EU:n ohjeistusta ja ilmoittaa asiakkaille, mikäli tarjoamassamme ruoassa oli käytetty geenimuunneltuja raaka-aineita. EU:n pakkausmerkintälainsäädännön mukaan lihassa ei tarvitse ilmoittaa, mikäli ko. eläimen ruokinnassa on käytetty gmo-rehuja."

Erittäin hienoa, että Fazer Amicalta vastataan asiakaspalautteeseen nopeasti, ja perusteellisesti. Joskus nimittäin asiakaspalautteisiin saadut vastaukset ovat ympäripyöreitä, eivätkä oikeasti vastaa esitettyyn kysymykseen tai valitukseen. Tällä kertaa tuli kuitenkin harvinaisen selväksi se asia, josta halusinkin tiedon: Ravintola ei voi taata, että sianliha olisi gmo-vapaata, mutta soija sentään on puhdasta. Ainakin vielä.

Näin on toki kaikissa ravintoloissa, jotka eivät ole siirtyneet luomulihan käyttöön. Fazer Amica on yksityinen, voittoa tavoitteleva yritys. Yritykseltä tällaisen menettelyn voi vielä sentään jotenkuten ymmärtää, mutta se, että Suomen kunnissa lapsille syötetään kouluruokailun yhteydessä vapaaehtoisesti gmo-rehulla ruokittua sikaa, on minusta aivan käsittämätöntä. Kunnat eivät tavoittle voittoa, ja voisivat aivan hyvin siirtyä edes osittain luomutuotteiden käyttöön. Toisaalta tietenkin suurin osa vanhemmista syöttää samaa gmo-sikaa lapsilleen ihan kotonakin, joten sinänsä jonkun mielestä asia voi tuntua turhalta. Itse luulen kuitenkini, että suurin osa vanhemmista tekee näin tietämättään. Jostain kumman syystä näistä asioista ei haluta puhua esimerkiksi lihantuottajien taholta..

On käsittämätöntä, että EU ei vaadi gmo-merkintää, vaikka eläintä ruokittaisiin gmo-rehulla. Jotkut saattavat luulla, että ei eläimen ruokavaliolla ole merkitystä ihmiseen, mutta tämä on harhaluulo. Esimerkiksi lehmän maidossa on havaittu muutoksia, mikäli lehmä on nauttinut ateriallaan geenimuunneltua rehua. Tästä johtuen jatkan edelleen sian lihan välttämistä. Voin sentään kuitenkin tällä hetkellä siis syödä suhteellisen turvallisin mielin Amican kasvisruokavaihtoehtoja, ja päivän tuoteselosteista voi tarkastaa myös muiden ruokavaihtoehtojen kohdalla, onko niissä possua.

Onneksi olemassa tahoja, jotka tiedostavat riskit ja ovat edelläkävijöitä. Suomessa on jo 11 kuntaa, jotka ovat muuttaneet laitosruokailunsa täysin gmo-vapaaksi. Jo melkein tästä syystä tekisi mieli muuttaa vaikkapa Espooseen. Tällä hetkellä tyydyn kuitenkin etsimään itselleni kunnanvaltuustoehdokasta, joka ajaa eteenpäin sitä, että omassa kotikunnassanikin siirryttäisiin puhtaaseen ruokaan. Ilokseni Vantaan Vihreät ovat jo jossain vaiheessa tehneet aloitteenkin gmo-vapaasta ruoasta Vantaan kunnanvaltuustossa, ja puhdas, luomupainotteinen kouluruokailu on heidän listallaan myös tänä vuonna kuntavaaliteemoissa. Toivottavasti valtuustossa olisi näiden vaalien jälkeen sen verran Vihreitä, että se aloite menisi läpikin asti, toisin kuin aiemmin.

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kannattaa katsoa YLE1:ltä huomenna, torstaina 16.10. klo 19:15 alkava Kuningaskuluttajan jakso, joka käsittelee geenimuunteltua ruoantuotantoa ja geenimuuntelua ylipäätään. Jakso on katsottavissa myös YLE Areenalta, netissä.

Vaaranhetket suojatiellä

Olin eilen koulun jälkeen kävelemässä kohti Forumia, kun sain säikähtää pahemman kerran hullua autokuskia ylittäessäni suojatietä. Katsoin, kuten tavallista, ympärilleni, ennen kuin astuin suojatielle. Koska mistään suunnasta ei tullut minun suuntaani autoja, lähdin ylittämään risteystä. Kun olin jo tien puolessa välissä, näin, että edessäpäin pakettiauto hidasti hieman, jotta toinen auto ehti kääntyä sen edestä pois toiselle tielle. Huomasin, kun auto lähti kääntymään suuntaani, ja katsoin sitä, kuvitellen, että se hidastaisi, kun huomaisi minut suojatiellä. Turha luulo, ehdin juuri ja juuri juoksuaskelein alta pois, kun hurjastelija vain kiihdytti kurvissa vauhtiaan. Jos olisin yhtään vainoharhaisempi, olisin voinut kuvitella, että se yritti ajaa ylitseni, niin suoraa ja kiihdyttäen se minua kohti tuli. Selvisimme säikähdyksellä – tai minä selvisin, sillä en vieläkään tiedä, näkikö kuski minua laisinkaan, edes juoksemassa alta pois. Tyypillä oli luonnollisesti väistövelvollisuus jo sen takia, että kääntyi, saati sitten, että kävelin keskellä suojatietä. Kaikenlisäksi risteys oli keskellä keskustaa, jossa nopeusrajoitus on varmasti jossain 30 km/h tietämillä, ja auton vauhti ei kyllä todellakaan ollut sallituissa rajoissa.

Säikähdin todella pahasti, joten onneksi Forumissa tapasin Micken. Tänään kotiin pyöräillessäni huomasin olevani jotenkin ihan hermona risteyksissä. Vakuutusasiatkin jotenkin juolahtivat kummasti mieleen. Ehkä se vakuutus olisi ihan hyvä ottaa jo nyt, eikä pelkästään Japanin matkaa varten. Mitä vain voi sattua.. Toisaalta, jos se kaikkein pahin sattuu, niin vakuutuskin on yhtä tyhjän kanssa. :| Aika ahdistava olo.

Koruja kierrätysmateriaaleista

Keväällä 2007 teimme Variassa graafisen suunnittelun koulutusohjelman taideopintojen osuuteen kuuluneella materiaalityöpajakurssilla erilaisia esineitä ja etenkin koruja lähtökohtana vanhojen materiaalien kierrättäminen ja uusiokäyttö. Käytössämme oli kaikenmoista rojua, ja olimme lisäksi velvoitettuja tuomaan kotoamme omia "jätteitämme" uudelleen käytettäväksi. Sain lopultakin hankittua nämä työt takaisin koululta tänä syksynä. Koska oma askarteluintoni sen kun kasvaa näiden myötä, joten ajattelin laittaa parhaat palat näytille. :)


Vaikka käytetään kierrätysmateriaalia, en halua, että työ näyttää siltä, että se on ongittu roskakorista. En minä sellaista haluaisi ainakaan itse käyttää. Niinpä valitsin mahdollisimman hyväkuntoisia ja käyttötarkoitukseen sopivia materiaaleja. Käytin koruihini mm. mistä lie peräisin olleita vanhoja rautalangan ja metallitikkujen palasia ja omien lapsuuden aikaisten hirveiden muovihelyjeni helmiä. Lisäksi työskentelyyn tarvitsin ohutta metallilankaa kiinnitykseen. Maalasin lisäksi koulun varastosta löytyneillä vanhojen lasimaalipurkkien maalijämillä rumat muovihelmet yhteneväiseen väriskaalaan.


Näissä kuvissa esiintyy "Kupliva vesi" -sarjan rannekoru, kaulakoru, korvakorut ja riipus, sekä yksittäinen työ "Äidinsydän", äidilleni lahjaksi suunniteltu sydämenmuotoinen rintaneula. En koskaan ole oikein pitänyt töiden nimeämisestä, se tuntuu aika usein hieman teennäiseltä. Toisaalta nimien keksiminen on joskus hauskaa, ja näin oli myös näiden korujen tapauksissa. Koska koulua varten meidän oli pakko antaa jokaiselle työlle jokin nimi, ja jotkut saattoivat hetkellisten mielleyhtymien jälkeen olla varsin huvittavia. Muita mahtavia töideni nimiä olivat mm. "Tuunattu pompula" ja "Kierrätyspullasuti". X)


Kun hain näitä materiaalityöpajakurssin töitä Variasta, entiseltä opettajaltani, sain luokkaan tullessani tavattoman lämpimän vastaanoton. Juttelimme, kertasimme kuulumisia, muistelimme opiskeluvuottani koulussa ja kerroin tulevaisuuden suunnitelmistani. Jotenkin todella oudolla tavalla oli hirveän haikeaa käydä koululla. Vaikka opiskelin Variassa vain vuoden, sinäkin aikana siitä muodostui minulle aika tärkeä paikka - siellä koulussa tajusin ensimmäistä kertaa, millaista on, kun opiskelee oikeasti sellaisia asioita, joista pitää ja joita haluaa oppia, ja joiden oppimisesta nauttii. Se on niin erilaista, kuin lukion pakkolliset kurssit, jotka jokaisen lukion suorittavan on käytävä, riippumatta siitä mitä haluaa lopulta aikuisena työkseen tehdä. Toki suurin osa niistä on tärkeitä, mutta se, saanko niiden opiskelusta mitään irti, onkin sitten toinen juttu. :P

Kaihoa kiikkumaan

Typografian fonttitunnistustentti oli jotain aivan kauheaa. En ole ikinä tehnyt yhtä vaikeaa tenttiä. Vaikka kuinka yritti lukea ja päntätä, eivät kaikki yksittäisten kirjainten muodot onnistuneet yhdistymään päässä tiettyyn fontin nimeen tai vieläpä sen eri leikkauksiin. Voi olla, että olisin voinut valmistautua paremmin, mutta ainakin puursin kokeessa aivoni niin äärimmilleen, että siinä mielessä ei voi moittia yrittämisen puutteesta. Istuin tentissä niin kauan, kuin oli mahdollista ja revin hiuksiani (kirjaimellisesti) ... :P

Typografian kurssin ensimmäinen harjoitustehtäväkin olisi voinut ehkä olla lopputulokseltaan hieman.. parempi. Vaikka aloitin tehtävän hyvissä ajoin, jouduin silti pusertamaan sen loppuun tuskaisesti ja puoliksi pakolla. Oli pakko saada tehtävä alta pois, jotta ehdin keskittymään muihin hommiin. Nyt se kurssi on kuitenkin ohi, ja viikonloppuna voin keskittyä rauhassa seuraavaan hommaan. Hommat eivät kyllä tunnu loppuvan ikinä.

Inhoan kiirettä, ja olenkin huomannut, kuinka näinä kaikkein stressaavimpina hetkinä välillä palaan mielessäni Brysselin leikkipuistoihin. Siellä aika tuntui oikeasti kulkevan paikallaan, ja ainakin jälkikäteen ajateltuna oikein positiivisessa mielessä. Ei ollut mihinkään kiire. Puistot eivät tietenkään olisi olleet mitään ilman Neeaa, joka piti huolen siitä, että en kyllä varmasti ikinä tuntenut oloani turhaksi tai mitättömäksi. Puistossa me kaksi olimme maailman napa, ja kiikkuminen tai liukumäen laskeminen tärkeintä mahdollista tekemistä, mitä saattoi keksiä. Vaikka lasten kanssa työskentely on raskasta, lasten vilpittömyys, rehellisyys, suorapuheisuus ja hullunkurisuus on omalla tavallaan rentouttavaa. Tällä hetkellä minun tekisi kovasti mieleni kiikkumaan tai rakentamaan palikoista tornia. :')

Lopun alku?

Kamala kohtalo yrittää tunkeutua elämääni, sillä näyttää siltä, että rakastamieni astangajoogatuntien jatkuvuus on uhattuna. Tunneilla on käynyt enimmilläänkin vain 5 ihmistä, ja ohjaaja on harrastanu käytännössä lähes hyväntekeväisyyttä, kun on välillä pitänyt meille treenejä, vaikka paikalla olisi ollut vain minä ja yksi ystäväni. Lähiaikoina tunneille ei ole ollut kovin aktiivista osanottoa, viime kerrallakin minä olin ainoa, joka olisi tullut joogaamaan.

Sovimme, että keskustelemme tilanteesta sähköpostitse lähiaikoina, sillä on täysin selvää, ettei tilanne voi jatkua noin. Se on hankalaa paitsi ohjaajalle, samalla myös meille muutamille, jotka käymme siellä ahkerammin. Itse en haluaisi missään nimessä, että nämä astangajoogatunnit lopetetaan, sillä ne ovat yksi elämäni tärkeimmistä asioista tällä hetkellä - ne pitävät pään kasassa ja lieventävät stressiä. Ne ovat viikkoni kohokohta. En tiedä, mitä teen, jos menetän sen kohokohdan. Vaikka iyengarjoogakin on kivaa, se ei ole ainakaan vielä osoittanut pääsevänsä lähellekään astangan tasoa, mitä tulee minun hyvänolontunteeseeni treenin jälkeen.

Tiedän, että monta vuotta jooganneena voin periaatteessa harjoitella kyllä kotonakin. Muistan liikesarjat melko hyvin, mutta mikään ei silti mielestäni korvaa opettajaa. Olen oppinut luottamaan ohjaajaamme ja pidän hänen tavastaan vetää tunteja. Toivon, että keksimme ratkaisun tähän ongelmaan, ja tunnit saisivat jatkua - edes jossain muodossa. Muuten tulee kyllä tippa linssiin. :'|

Markkinameininkiä

Vitsi mikä kauhea hinku minulla on askartelemaan! Olisi monta muuta, tärkeämpää asiaa tehtävänä, mutta jotenkin olen nyt aivan noiden massapalleroiden lumoissa. Minusta tuntuu, että on pakko tiistaina käydä ostamassa massoja askartelukaupasta siinä matkanvarrella, kun menen japanin tunneille keskustaan. Massoihin menee paljon rahaa, mutta toisaalta ne ovat hyvin kestäviä ja todella riittoisia. Onneksi värejä voi myös sekoittaa, joten voin ostaa aluksi vaikka muutamia perusvärejä, joilla pärjään ainakin tämän pahimman vimman yli. :D

Kävin tänään Tikkurilan maalaismarkkinoilla, enkä ostanut mitään. Mietin, kuinkahan moni tekee samalla tavalla? Ostaa ehkä yhden metrilakun ja muuten vain kiertelee kojuja. Tekeeköhän moni niin myös meidän koulumme joulumarkkinoilla? Toisaalta välillä tuntuu, että itse olen suorastaan pihiyden aatelistoa, enkä verrattavissa normikuluttajaan. :P Markkinoilla oli kiva tunnelma, ja sinänsä paljon mielenkiintoisia tuotteita, kuten mehuja, hilloja ja herkullisia leivonnaisia. 12 euroa maksavan tavallisen kääretortun kohdalla kuitenkin aina havahdun miettimään, että voin tehdä tuollaisen kotona itsekin, ja jatkan matkaa. Kun itse väkertää kransseja ja monenlaisia käsitöitä, tulee jotenkin harvemmin ostettua kyseisiä tuotteita kaupasta valmiina tai jonkun muun tekemänä - jotenkin tuntuu turhalta maksaa suuria summia jostakin sellaisesta, jonka voi tehdä omin käsin pelkillä materiaalikustannuksilla.. Ehkä hieman kieroutunutta ajattelua ihmiseltä, jonka pitäisi joskus elää omilla käsillään tekemällä työllä.. :P

Lauantai-illan väkerryksiä

Harjoitustehtävän jättöön on aikaa viikko, ja minä aloitin sen tänään! Itsekehut ansaitseva saavutus, etten sanoisi, ja ajattelin jopa jatkaa kyseisen tehtävän tekoa huomenna, kunhan olen ensin ehtinyt käydä aamusta Tikkurilan maalaismarkkinoilla. ;)

Tämä ilta meni askarrellessa parin kaverin kanssa. Teimme koulun joulumyyjäisiä varten kaikenlaista myytävää. Huvittavaa tässä touhussa on sinänsä se, että meistä kukaan, eikä edes koulun vahtimestari ole tietoinen koko markkinoiden ajankohdasta, mutta oletamme, että ne järjestetään ihan samoin, kuin aiempinakin vuosina. Jokainen puuhasi omia juttujaan pöydän ääressä, mutta samalla saattoi jutella ja kuunnella musiikkia – ja syödä vähän herkkuja. Oli tosi hauska ja virkistävä ilta, ja saatiinpa aikaiseksikin kaikenlaista. Itse puuhailin koko illan erilaisia pikkuväkerryksiä avaimenperiksi ja kännykkäkoruiksi. Muutamat korvakorutkin sain aikaiseksi.


Oma suosikkini illan tuotoksistani oli tämä kuvassa etualalla näkyvä marjasetti. Olen tehnyt kaikki myyjäistuotteeni siten, että mikäli ne eivät mene kaupaksi, voin käyttää niitä muissakin tarkoituksissa. Tämän marjasetin suunnittelin nimenomaan kevään Japanin tuliaiset mielessäni, sillä siinä on mielestäni sopivasti suomalaisuutta ilman, että se olisi jotenkin kliseinen tai tylsä matkamuistorihkama. Kiinnitän näihin vielä jossain vaiheessa kännykkäkorupidikkeet. Olen ensikertalainen massa-askartelussa, joten homma oli aika hidasta. Luulen kuitenkin, että se lähtee siitä käyntiin, kunhan harjoittelen hieman lisää.

Hintojen miettiminen on hieman vaikeaa ja se on vielä vähän työn alla. Ehdotuksia otetaan vastaan, vaikka valmiit työt eivät olekaan vielä näytillä. Mitä tällaisista oltaisiin valmiita maksamaan?

Helpotuksen huokaus

Sain syksyn alkupuolella mielenkiintoisen toimeksiannon eräältä yhdistykseltä, innostuin asiasta ja lupauduin suunnittelemaan yhdistyksen visuaalisen ilmeen nettisivuineen ja käyntikortteineen päivineen. Syyskuu oli jossain määrin melko uuvuttava ajanjakso, ja etenkin pari viimeisintä viikkoa olin taas stressata itseni loppuun sekä kouluhommien, että töiden kanssa. Mietin epätoivoisesti, olenko haukannut aivan liian suuren palan voimavaroihini nähden, kun otin näinkin suuren projektin hoidettavakseni koulun oheen. Projekti edellyttää minulta myös hieman uuden opiskelua, joten olin senkin suhteen jotenkin kauhean hermostunut – kaikki tuntui vaikealta.

Niinpä olikin suuri helpotus tavata ns. pöydän toinen puoli tänään suunnittelupalaverin merkeissä. Ihmiset olivat tavattoman mukavia, ymmärtäväisiä ja ennen kaikkea innokkaita. Heillä oli ideoita ja hyviä näkemyksiä, ja he tartuttivat innostustaan myös minuun. Vaikka toiveita esitettiin paljon, samalla kuitenkin painotettiin, että minulla on käytännössä katsoen vapaat kädet, ja että suunittelun ei tarvitse rajoittua liiaksi heidän sanelemiinsa yksityiskohtiin. Luulen, että tavoitin aika hyvin sen mielikuvan, minkä he toivoivat välittävänsä ulkoasuratkaisujen suhteen. Kaikki painottivat, että liikaa stressiä ei tule ottaa, ja olivat jotenkin tavattoman joustavia kaikessa ihan omasta aloitteestaan. Olin kuvitellut koko työrupeaman kasautuvan marraskuulle, mutta ainoastaan kiireellisimpien osien tulisi olla valmiina marrakuun alkupuolella, ja loput voivat valmistua omalla tahdillaan siitä hieman myöhemmin. Palaveri antoi minulle paljon inspiraatiota ja intoa ryhtyä hommiin. Jo junamatkalla kotiin pohdin erilaisia ratkaisuja, ja huomasin välillä hymyileväni ajatusteni lomassa.

Minusta on myös alkanut tuntua, että olen vähän sen tyyppinen ihminen, että en osaa olla vain paikoillani kovin pitkää aikaa. Tällä viikolla on ollut kaksi päivää, jolloin periaatteessa ei ole ollut tehtävänä mitään järkyttävän kiireistä, ja jo niinä parina päivänä olen miettinyt, että onpas jotenkin kummallisen rauhallista (positiivisella tavalla tosin). Olen kai vain tottunut siihen, että on monta rautaa tulessa. On vain niin tajuttoman vaikeaa pitää niiden rautojen lukumäärä järkevänä... X)