Kaihoa kiikkumaan

Typografian fonttitunnistustentti oli jotain aivan kauheaa. En ole ikinä tehnyt yhtä vaikeaa tenttiä. Vaikka kuinka yritti lukea ja päntätä, eivät kaikki yksittäisten kirjainten muodot onnistuneet yhdistymään päässä tiettyyn fontin nimeen tai vieläpä sen eri leikkauksiin. Voi olla, että olisin voinut valmistautua paremmin, mutta ainakin puursin kokeessa aivoni niin äärimmilleen, että siinä mielessä ei voi moittia yrittämisen puutteesta. Istuin tentissä niin kauan, kuin oli mahdollista ja revin hiuksiani (kirjaimellisesti) ... :P

Typografian kurssin ensimmäinen harjoitustehtäväkin olisi voinut ehkä olla lopputulokseltaan hieman.. parempi. Vaikka aloitin tehtävän hyvissä ajoin, jouduin silti pusertamaan sen loppuun tuskaisesti ja puoliksi pakolla. Oli pakko saada tehtävä alta pois, jotta ehdin keskittymään muihin hommiin. Nyt se kurssi on kuitenkin ohi, ja viikonloppuna voin keskittyä rauhassa seuraavaan hommaan. Hommat eivät kyllä tunnu loppuvan ikinä.

Inhoan kiirettä, ja olenkin huomannut, kuinka näinä kaikkein stressaavimpina hetkinä välillä palaan mielessäni Brysselin leikkipuistoihin. Siellä aika tuntui oikeasti kulkevan paikallaan, ja ainakin jälkikäteen ajateltuna oikein positiivisessa mielessä. Ei ollut mihinkään kiire. Puistot eivät tietenkään olisi olleet mitään ilman Neeaa, joka piti huolen siitä, että en kyllä varmasti ikinä tuntenut oloani turhaksi tai mitättömäksi. Puistossa me kaksi olimme maailman napa, ja kiikkuminen tai liukumäen laskeminen tärkeintä mahdollista tekemistä, mitä saattoi keksiä. Vaikka lasten kanssa työskentely on raskasta, lasten vilpittömyys, rehellisyys, suorapuheisuus ja hullunkurisuus on omalla tavallaan rentouttavaa. Tällä hetkellä minun tekisi kovasti mieleni kiikkumaan tai rakentamaan palikoista tornia. :')