Sinne katosi metsät

Siitä ei ole kauaakaan, kun tuossa metsässä, jonka läpi kuljen lähes päivittäin, alkoi tapahtua kummia. Ensin sinne tuli pari metsuria. Sitten siellä olikin jo isoja metsäkoneita, jotka kaatoivat puita. Oksattomia rankoja alkoi ilmestyä siisteihin pinoihin polkujen varsille. Lopulta alkoi näyttää siltä, että tuo pieni, mutta ihana metsäpläntti, jossa on ollut niin mukava käveleskellä ja valokuvata, on hävitetty maan tasalle. Tilalle tulee ilmeisesti kerrostaloja ja jotain muuta yhtä masentavaa. Kyllähän Vantaalla luontoa ja metsää riittää, mutta havukangas toi itselleni joka aamu virkistyksen, jollaista mikään muu kuin metsä ei voi tuoda. Oli ihanaa polkea vehreiden puiden lomassa pehmeää soratietä pitkin, ja etenkin kesällä olisi tehnyt useasti mieli pysähtyä ihan vain katselemaan, kuinka nätisti aurinko saattoikaan paistaa puiden läpi polulle. Oravia, lintuja ja jäniksiä näkyi tuon tuosta. Kotoisa olo, melkein kuin olisi ollut samoissa metsissä, kuin lapsena Himangalla.



Jäljelle ovat jääneet pölkkyjen ja kantojenkin hävittyä enää vain aamun kirpeässä pakkasilmassa höyryävät puun hakkeet. Mietin, mikä hakekasassa saa sen höyryämään – lämpö, veden haihtuminen vai luovuttaako se itsestään kenties jotain ihan muuta kaasua tultuaan pirstotuiksi? Mutta olisiko puussa moista lämpöä? Miksi puut eivät höyryä seisoessaan juurillaan? Näyttää ikään kuin kasat hengittäisivät. Siinä se haihtuu, metsä-rukka, häviten höyrynä ilmaan.