Helpotuksen huokaus

Sain syksyn alkupuolella mielenkiintoisen toimeksiannon eräältä yhdistykseltä, innostuin asiasta ja lupauduin suunnittelemaan yhdistyksen visuaalisen ilmeen nettisivuineen ja käyntikortteineen päivineen. Syyskuu oli jossain määrin melko uuvuttava ajanjakso, ja etenkin pari viimeisintä viikkoa olin taas stressata itseni loppuun sekä kouluhommien, että töiden kanssa. Mietin epätoivoisesti, olenko haukannut aivan liian suuren palan voimavaroihini nähden, kun otin näinkin suuren projektin hoidettavakseni koulun oheen. Projekti edellyttää minulta myös hieman uuden opiskelua, joten olin senkin suhteen jotenkin kauhean hermostunut – kaikki tuntui vaikealta.

Niinpä olikin suuri helpotus tavata ns. pöydän toinen puoli tänään suunnittelupalaverin merkeissä. Ihmiset olivat tavattoman mukavia, ymmärtäväisiä ja ennen kaikkea innokkaita. Heillä oli ideoita ja hyviä näkemyksiä, ja he tartuttivat innostustaan myös minuun. Vaikka toiveita esitettiin paljon, samalla kuitenkin painotettiin, että minulla on käytännössä katsoen vapaat kädet, ja että suunittelun ei tarvitse rajoittua liiaksi heidän sanelemiinsa yksityiskohtiin. Luulen, että tavoitin aika hyvin sen mielikuvan, minkä he toivoivat välittävänsä ulkoasuratkaisujen suhteen. Kaikki painottivat, että liikaa stressiä ei tule ottaa, ja olivat jotenkin tavattoman joustavia kaikessa ihan omasta aloitteestaan. Olin kuvitellut koko työrupeaman kasautuvan marraskuulle, mutta ainoastaan kiireellisimpien osien tulisi olla valmiina marrakuun alkupuolella, ja loput voivat valmistua omalla tahdillaan siitä hieman myöhemmin. Palaveri antoi minulle paljon inspiraatiota ja intoa ryhtyä hommiin. Jo junamatkalla kotiin pohdin erilaisia ratkaisuja, ja huomasin välillä hymyileväni ajatusteni lomassa.

Minusta on myös alkanut tuntua, että olen vähän sen tyyppinen ihminen, että en osaa olla vain paikoillani kovin pitkää aikaa. Tällä viikolla on ollut kaksi päivää, jolloin periaatteessa ei ole ollut tehtävänä mitään järkyttävän kiireistä, ja jo niinä parina päivänä olen miettinyt, että onpas jotenkin kummallisen rauhallista (positiivisella tavalla tosin). Olen kai vain tottunut siihen, että on monta rautaa tulessa. On vain niin tajuttoman vaikeaa pitää niiden rautojen lukumäärä järkevänä... X)