Kouluni pihalla kasvaa ihana rypäs vaahteroita, joiden värien vaihtumista kellertävästä tulipunaiseen olen seurannut jännityksellä. Jännityksellä siksi, että pelkäsin lehtien tippuvan puusta, ennen kuin saan kamerani huollosta. Onneksi useimmat lehdet olivat vielä tiukasti oksissa kiinni, kun kamerani sitten saapui. :)
Kuten aiemmista kirjoituksistanikin käy ilmi, olin jo kauan suunnitellut Nuuksiossa käymistä, ja kun viikonloppu oli suhteellisen kiirevapaa, päätin ehdottaa ulkoiluretkeä siskolleni ja hänen miehelleen. Lähdimme lauantaiaamuna muuten hiljaisesta Espoosta kohti Nuuksiota, ja saimme huomata, että bussi, joka sinne liikennöi, oli aivan täynnä. Pelkäsin, että luvassa olisi jonossa kävelyä ja liiallista puheensorinaa muuten ihanan hiljaisessa metsässä, mutta pikkuhiljaa ennen määränpäätä mm. pari partiolaisryhmää nousivat bussista leirikeskuksien ja ratsastustilan kohdalla, ja muutamat sienestäjät ryntäsivät omille apajilleen. Vaikka väkeä tuntuikin olevan paljon liikkeellä, saimme silti kiertää Punarinnan kierroksen aivan rauhassa. Vain muutamia muita retkeilijöitä osui pitkospuille samaa aikaa. Nuotiopaikat sen sijaan olivat aika kysyttyjä, mutta onneksi meidän sämpylämme eivät paistamista vaatineet.
Punarinnan kierros oli pienestä kilometriluvustaan huolimatta juuri sopiva tälle kerralle. Koska valokuvasimme lähes jokaisen vesikaistaleen tai vähänkään värikkäämmän puun äärellä, kierros kesti yhteensä ehkä kolmisen tuntia syömisineen päivineen. Viime vuonna kiersimme hieman pidemmän Haukan kierroksen, ja siinä vierähti aikaa paljon enemmän, ja jaloissakin jopa tuntui hieman. Tällä kerralla seuraavana päivänä minä en ainakaan huomannut minkäänlaisia tuntemuksia jaloissani - lieneekö syy sopivan mittaisen lenkin (yhteensä bussipysäkille kävelyineen päivineen ehkä vajaa 8 km), vai aamulenkkeilyn tuomien voimien?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti